en ole vielä ehjä

Pitkään ajattelin, etten vois koskaan enää tuntea olevani onnellinen. Luulin, ettei niitä jyrkkiä alamäkiä, joihin mun elämä oli suistunut, olis ikinä mahdollista ylittää. Kuvittelin, että oon jotenkin viallinen sillä mikä muukaan syy ois selittänyt sitä, miksi ihmiset kaikkoontu mun ympäriltä, kun olin viimein päästänyt ne lähelle. 

Vuosienkin jälkeen sama pelko elää yhä mun sisällä, vaikka teenkin sen eteen töitä, ettei vääristyneet ajatukset sais enää valtaa. Pelko siitä, etten aina riitä tai kelpaa muille sellaisena kuin oon. Että mun pitäis olla vähemmän vakava, ei niin syvällisesti ajatteleva ja toisaalta taas vastakohta kaikelle sille, kun vihdoin annan mun muurien haljeta ja näytän avoimesti sen rennomman puolen itsestäni. 

Ihmisen mieli on siitä ihmeellinen, ettei se unohda, mikä oli joskus todellisuutta, vaikka se ei olis sitä enää nykyään. On kuin jokin ihan huomaamatta myrkyttäis omaa ajatusmaailmaa. Estäis olemasta se sama ihminen, joka oli ennen sitä, kun oma mieli hajosi. 

Tää vuosi on muuttanut mua ihan älyttömän paljon. Oon huomannut hymyileväni ja nauravani paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Oon ollut jotenkin vapautuneempi ja rennompi. Oon vihdoin alkanut luottaa siihen, että elämä kantaa. Aiemmin hoin sitä jatkuvasti itselleni ja muille, mutten kuitenkaan kyennyt itse uskomaan siihen. 

Mun mielikuvissa oli aina kaksi minua. Se minä, joka olin ennen kuin sairastuin. Ja se minä, jonka mieli oli murtunut, ja joka yritti kasata itseä sirpaleista. Uin niin syvissä vesissä, että se sai mut uskomaan, ettei sitä vanhaa minua voisi enää koskaan olla. Todellisuudessa se oli olemassa koko tämän ajan ja oon vain kurotellut sitä kohti löytääkseni itseni uudelleen. 

En ole vielä ehjä tai kokonainen. En toisaalta usko, että voin koskaan edes olla. Asiat, joita pidän itsessäni heikkouksina muuttuvat kaiken aikaa. Kukaan ihminen ei voi kestää kaikkea. Voi olla vahva ja samaan aikaan murtua yhden sanan voimasta. Tai voi olla heikko ja kestää pieksetyksi tulemisen. 

Toisia varten pystytetyt suojat kääntyvät usein itseä vastaan. Turvapaikka muuttuukin taisteluareenaksi oman pään sisällä. Yhtäkkiä missään ei ole hyvä olla. Ei edes itsensä kanssa, yksin. 

En aina jaksa uskoa itseeni, enkä aina kykene luottamaan siihen, että tulevaisuudella on jotain myös mua varten. Mutta yritän aina muistaa, että selvisin tänne asti. Ylitin kaikki ne esteet, jotka ovat nyt takanapäin. Miksi siis en selviäisi huomiseen.