maanantai 29. elokuuta 2016

raskasta

Soratie mutkitteli. Pellot oli niitetty jo ennen koulun alkua. Ojasta kuului heinäsirkan siritystä. Jasmin pysähtyi. Mutkan takaa näkyi koti. Ikkunaverhot oli vedetty kiinni, mutta keittiössä paloi valo. Olikohan isä päässyt jo kotiin. Hän siirsi katseensa pihalle. Ilmassa tuoksui vastaleikattu nurmikko. Kaukana näkyi järvimaisema. Siellä isä oli joskus nuorempana käyttänyt Jasminia uimassa. Hän nosti repun paremmin olalleen ja antoi ajatusten virrata kävellessään eteenpäin.
     Kuistin pöydälle oli laitettu kynttilöitä. Niiden himmeä hehku valaisi hämärtyvää iltaa. Ovikello pärähti soimaan. Kuului askeleen ääniä ja avaimen kääntäminen lukossa ennen kuin ovi avattiin. Äiti hymyili väsyneen näköisenä ja pyysi sisälle. Jasmin laski reppunsa penkille ja istahti sitten viereiselle penkille ottamaan kengät jalastaan.
     -Venähti pitkäksi tänään työpaikalla, niin mun on pakko mennä nukkumaan. Keittiön pöydällä on valmiita voileipiä ja jääkaapissa on mummon tekemää mehua. Jutellaan aamulla sitten.
     -Joo. Nuku hyvin.
Äidin makuuhuoneen ovi meni kiinni. Jasmin laittoi puhelimen laturiin ja meni keittiöön kaivelemaan jääkaapista mehupurkkia. Missä isä on? Onkohan sillä kaikki hyvin?


Sänky tuntui oudolta. Jasmin avasi silmät. Tuijotti valkoista kattoa ja auringon säteitä, jotka leikittelivät isän tekemän maalauksen päällä.  Hän tajusi olevansa kotona.
     Liedellä oli puurokattila ja kannussa soppaa. Äiti oli varta vasten herännyt tekemään hänelle aamupalaa. Jasmin katsoi ikkunasta ulos. Siellä äiti istui keinutuolissa ja luki kirjaa.
     
     -Missä isä on?
Äiti ei vastannut heti. Näin sen silmien kostuneen.
  -Se vietiin sairaalaan tutkimuksiin. Siellä ei vielä tiedetä miten laajalle kasvain on levinnyt. Ne epäili, ettei sitä voida enää leikata.
Musta tuntu, että maailma romahti sillä hetkellä mun edessä. Jokin kouristi mun sydäntä. Pelkäsin pahinta. Sitä, ettei isä eläis enää kauan.
     
   Laskeuduin sairaalan portaita alas. Haistoin desinfiointiaineen ja muut sairaalan tuoksut. Siellä haisi aina samalta. Joskus pienempänä se oli saanut mut melkein yökkäämään. Nyt mä en jaksanu välittää. Mielessä oli vaan isä, joka oli maannut sairaalasängyssä kalpeampana kuin ennen. Sairaalta se oli näyttänyt, ja heikolta. Jos se ois seissyt, tuuli olis varmaan pystynyt kaatamaan sen.

     Avasin ulko-oven ja kävelin parkkipaikalle missä äiti jo odotti mua. Ei me paljoa puhuttu toisillemme. Ei tarvinnut. Ymmärsin jo sen olemuksesta, ettei se olis jaksanu. Kaikki oli tällä hetkellä sille liikaa. Raskasta, niin kuin mummi ois sanonut.



teksti on fikiivinen

keskiviikko 24. elokuuta 2016

throw back


Tasan vuosi siitä, kun oli eka päivä opistossa. Näin kaikki ne ihmiset, joitten kanssa tulisin viettämään vuoden. Olin edellisenä iltana tullu opistolle ja nukkunu jo yhen yön mun ikiomassa huoneessa. Kaikki tuntu niin epätodelliselta. En vaan voinu käsittää, että mun opistovuosi oli alkamaisillaan.

Nimet on muutettu.


Aamulla pakkasin loput kamat. Sitte lähettiin ajamaan Ouluun. Käytiin s-marketissa ostamassa mulle eväitä opistolle ja haettiin serkkupoika kyytiin, ja ajettiin peräkärry perässä Ranualle. Juteltiin kaikkee hauskaa. Opistolla mentiin sisälle ilmoittautumaan ja saatiin kämppien avaimet. Nähtiin amerikkalaisia pihalla ja isä jutteli niille kaikkee. Sitte vietiin serkun kamat ja tultiin mun kämppään. Yhessä huoneessa oli jo mun tuleva kämppis Enni. Ollaan luettu toistemme blogeja. Laitettiin kamat kaappeihin, vaihettiin verho yms. Sitte mentiin kauppaan ja ostettiin vähä jotain. Tultiin takas kämpälle ja syötiin eka iltapala täällä. Ihan outoa. En tajua, et oon opistossa, ja että opisto alkaa huomenna.

Elämä täällä opistolla on ihanaa. Eilen, ku nousin opistobussiin oli fiilis mitä parhain. Vastassa oli erkkalinjalaiset pojat, jotka tervehti mua ja ne soitti puhelimesta lauluja

Jostain kaukaa kuulu naurua. Toisilla menee hyvin, mä ajattelin. Miks mun opistovuosi ei oo päässy alkamaan vielä oikein mitenkään.


Aino ja Elise jäi ulos. Kyllä mä tiesin mistä ne puhu. Minusta. Elise oli kysyny multa iltapalan jälkeen, että miten mulla menee. Sanoin, että en tiiä. Sit se kysy meneekö hyvin vai huonosti. Näytin vaan kädellä kaaren alaspäin. En mä tiiä meneekö mulla huonosti. En mä tiiä meneekö mulla hyvin. Ku se on niin hetkittäistä. Muutamassa minuutissa mun olo saattaa muuttua toisesta laidasta laitaan. Mua satuttaa. Satuttaa se, et ne puhuu minusta. Satuttaa elämä. Satuttaa kaikki. Satuttaa se, että joku näkee et mulla ei mee hyvin. Jukka kysy multa ruokailussa, et miten menee. Sanoin sillonkin, että en tiiä. Jukka sano, et ihmisistä näkee, ku niillä menee huonosti. Mä en puhunu enää sen jälkeen mitään. En halunnu, koska tiesin, et se näki. Näki mun suojakuoren läpi.

Hyvä fiilis. Raita halas mua ulkona ja sano hyvät yöt. Sanoin sille takas. Oltiin ulkona myös lumisotaa. Sami meni toiseen porukkaan. En kehannu sitä heittää. Jospa se rohkaistuis juttelee mulle, ja mää sille. Juho on huippu tyyppi. Semmonen niin veli.

Huoneen ikkunasta näkyi puhtaan valkoiset lumikinokset. Puut, joiden oksilla oli valkoinen kuorrutus. Olin hyvästellyt varmaan puolet opistolaisista. Monia sellaisiakin, joiden kanssa en ollut ollut aiemmin missään tekemisissä. Sami oli seissyt poikaporukan ulkopuolella. Nojannut rennosti pingispöytään. Se oli hymyillyt takaisin, kun olin hyvästellyt sen. Kämpälle kävellessä mun silmät oli kostuneet. Se oli ollut ensimmäinen kerta koko opiston aikana, kun oli ollut haikea jättää ne kaikki ihmiset taakseen, ja kävellä pois.

Junan valot näkyivät mutkan takaa.
Olin lähdössä. 
Mutta minne? 
Paikkaan, jossa oli ollut paha olla. 
Mutta joka oli silti välillä tuntunut kodilta. 
Paikkaan, jossa oli ystäviä.

lauantai 20. elokuuta 2016

hymyilen just sulle


Pari päivää kaverin mökillä takana. Huikee meininki. Sitä hymyn määrää. Kyyneliäkin. Onnellisuutta. Jotain aivan käsittämätöntä hyvän olon fiiilistä.

Lukio elämä alko. Alku on ollut kuoppainen. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Miten läksyjen tekoonkin käytetty aika on nelinkertaistunut. Koulun jälkeen tekis mieli vaan mennä peiton alle sänkyyn. Painaa pää tyynyyn ja sulkea silmät. 

Ajatuksia on liikaa. Musta tuntuu, että päässä pyörii aina yhtä paljon asioita. Vaikeuksia nukahtaa, kun ei saa ajatuksilta rauhaa. Stressiä. Kaikki on niin uutta. Jotain vanhaakin. Tuttu koulurakennus. Tutut opettajat. Tuttuja ihmisiä.

Omalla tavallaan lukiossa on rennompaa, kuin yläasteella. Yritän pitää stressi tason alempana. Että en väsyisi sen kaiken kuorman alle.

Hymyilen. Just sulle.

Ja hymyilen maailmalle.

Hymyilen sille, että on niin paljon syitä, miksi hymyillä.

maanantai 15. elokuuta 2016

fiilikset opistovuodesta


Tässä postauksessa kerron mun fiiliksistä opistoa ennen, opistossa ja sen jälkeen. Tää on tarkotettu ihan kaikille, mutta erityisesti niille, joilla alkaa pian opisto.

Vuosi sitten tulevaisuuden suunnitelmat oli selkiintynyt. Oli muutama viikko aikaa opiston alkuun. Muistelen, ettei mua jännittäny mennä opistoon. Ootin sitä paljon, mutta nautin silti kesälomasta ja siitä, että musta tulis paljon itsenäisempi tulevan vuoden aikana ja saisin vihdoin asua pois kotoa. Siskot oli kertonu tosi paljon opistosta ja mulla oli tosi paljon odotuksia tulevaa vuotta kohtaan.

"Oon jo jonkun verran pakannu kamoja, mutta on vielä pakattavaaki. Ihan outoa oikeesti. Jotenki ei vieläkään käsitä, että jotain niin uutta ja ihmeellistä edessä. Ens vuosi antaa ihan varmasti niin paljon, ettei sitä voi rahalla määrittää."




Muistan fiiliksen, ku astuin mun kämpän sisälle ja avasin oman huoneen oven. Jotenkin siinä vaiheessa tajus, että siitä tulee oikeesti vuodeksi mun huone ja koti. Heti ekana iltana sisustin mun huonetta vähän ja se oli paljon kodikkaampi.

"Opistoviikko meni nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti. Ei kerennyt ajatella kotia, perhettä tai ystäviä. Ei sitä, mitä muulle maailmalle kuuluu. Vaikka nyt väsyttää ja fiilis ei ole parhain, en kadu yhtään opistoon lähtöä. Se paikka on kuin minua varten luotu. Puhuimme opistolla siitä, että tosi moni kysyy varmasti miten on mennyt ja mitä ollaan tehty. Vaikka kuinka hyvin selittäisi, ei pysty antamaan toiselle sitä mitä se todella on. Se pitää itse kokea."

"Kun piti siivota solu kurssilaisia varten, tuli haikea olo. Nytkö me oikeesti lähetään täältä? Viikossa paikasta tuli koti. Opistokoti. Tästä vuodesta tulee mahtava. Jotenkin vain tiedän sen."


Meiän kämpässä oli mun lisäksi kolme ihmistä. Mulla oli omahuone, joka anto vastapainoa sosiaaliselle elämälle. Opiston ensimmäiset viikot oli tutustumista ihmisiin, oli erilaisia leikkejä, solujen keskeisiä kilpailuja ja yhdessäoloa. Oli sellanen olo, niinku ois ollu jollain leirillä tai riparilla.

Aika alussa jo huomasin miten porukka alko jakaantua kahtia. Muistan, et ajattelin, etten ikinä pysty/tuu tutustumaan toisen porukan ihmisiin. Tuntu, että niillä oli niin paljon erilaisempi elämäntyyli.

Pikkuhiljaa ihmiset tutustu toisiinsa paremmin ja tuli pienempiä porukoita ja ite vietin tosi paljon aikaa mun kämppäläisten kanssa. Oltiin pääkkärissä ja kämpällä yhessä. Oli tosi mukavaa. Leivottiin aika paljon ja vietettiin rentoa elämää.
    Jossain vaiheessa alko sitten arki, ja opiskelu, joka tuntu aluksi raskaalta niiden "leiri" viikkojen jälkeen. Mulla oli tosi täys lukkari ja kävin sitte ottamassa valinnaisia aineita pois, että jaksaisin paremmin.


Sitten tuli syysloma. Mua oli alkanu ahistamaan olo mun kämpässä, ja vietin yleensä aikaa vaan omassa huoneessa. Syysloman jälkeen muutin toiseen kämppään, ja kaverin kans samaan huoneeseen. Tykkäsin siitä, että iltasin oli aina ystävä, jolle jutella, eikä tarvinnu enää olla yksin. Kämppä tuntu jotenkin heti kodilta.

Kaheksan viikkoa oli menny opistoa, ku mulla alko ahistamaan tosi paljon ja oli usein vaan paha olla. Tuntu, et elämä oli pelkkää vuoristorataa. Liikuin eri ihmisten kanssa, ku opiston alussa. Niitten ihmisten seurassa mulla oli usein tosi ulkopuolinen olo, enkä kehannu koskaan sanoa miltä musta oikeesti tuntu.

"Musta tuntuu, et tääkään ei ollu mun paikka."


Aloin ihan tosissaan miettimään opiston lopettamista. Puhuin siitä joillekin ja ne oli sitä mieltä, että keväästä tulis parempi ja että mun kannattais jäädä. En uskaltanu puhua porukoille mun ajatuksista mitään ja niimpä sitten tuli joululoma ja ajattelin, että en mieti opistoa sillon yhtään ja päätän joululoman jälkeen, et palaanko takas vai en.

Loma tuli ja meni. Enkä vieläkään uskaltanu puhua porukoille mitään. En halunnu opistolle takas, mutta oli vaan pakko mennä.

"Huone näyttää tyhjältä. Kämppis lopetti joululta. Nyt mä sit oon yksin. Toinen kämppis ehkä muuttaa toisesta huoneesta tänne. En tiiä onko se hyvä vai huono asia. En tiiä oikein vieläkään, että oliko hyvä päätös tulla opistoon, mutta mä edelleen toivon, että kevät on parempi, ku syksy. Kohta tää on jo ohi. Tiiä sitte tuleeko tätä paikkaa yhtään ikävä."



Joulun jälkeen meiän porukkaa ei enää vaan ollut. Liikuin porukasta toiseen, enkä tienny missä mun kuuluis olla. Tuli helmikuu ja sen kaiken ahistuksen lisäksi tuli stressi siitä, että piti tietää mihin hakis yhteishaussa.
  Mutta tuon kaiken vastakohtana kaikki opistolaiset alko olemaan enemmän ja enemmän tekemisissä keskenään. Otettiin mun huonekaverin kanssa tavoite, että kierrettäis kaikki kämpät opiston loppuun mennessä. Eikä saanut vain käydä ovella, vaan piti mennä ihan kunnolla kylään.

"Onnellinen. Pienistä jutuista, välittämisestä, ystävyydestä, ja lista vois jatkua loputtomiin. Tykkään opistosta, opistoelämästä ja opistolaisista. Kevät on lähteny käyntiin hirveen nopeesti, ja tuntuu, että tää vuosi on ihan kohta mennyt ohi. Nyt on semmonen tervetullut olo. Elämä hymyilee."



"Nauru kupli onnellisuutta. Selitystä. Käsien huidontaa. Istuttiin kämpän sohvilla vieretysten. Huoneen täytti kellon raksutus ja kynän rapina. Ilta oli ollut ikimuistoinen. Välillä oli naurattanut niin paljon, että mahaan oli koskenut. Kasvojen totinen ilme oli muuttunut lempeään hymyyn."


"Täällä opistossa on oppinu oikeesti elämäntaitoja ja perheen merkityskin korostuu. Ku pariviikkoa menee opistolla, on ihan jees käyä välillä kotonakin. Toisaalta opistosta on tullutn niin rakas paikka, ettei malttais aina ees lähtä pois. Pikkuhiljaa ympärillä on alkanu olemaan sellasia ihmisiä, jotka on oikeesti mun tyyppisiä. Joitten seurassa voi olla täysin oma itsensä."



Opintomatka. Siellä oltiin samaa porukkaa. Tuntu, että kaikki muuttu sen jälkeen. Pysty mennä juttelemaan kelle vaan ja koko viikon mun fiilis oli ihan pilvissä.

"Takana laivamatka, Tallinnan kiertoajelu, ja tunnin shoppailureissu. Oon nauttinu täällä olosta ja näistä ihmisistä. On ollu jotenki niin vapaan tuntosta."

Opiston viimenen viikko. Se, jota olin yrittäny olla ajattelematta. Kaikkea tehtiin viimestä kertaa. Kaikki tuntu vaan niin lopulliselta.

"Opiston toisiksi viimenen ilta alkaa olla lopuillaan. Pääkkärissä oli ennen iltapalaa paljo porukkaa. Laulettiin, ja pöydillä oli kulhoissa sipsiä ja karkkia. Iltapalan jälkeen mentiin pelaamaan lenttistä, ja lopulta mentiin yhteen tyttöjen kämppään. Juteltiin ja puhuttiin siitä, että millä fiiliksillä kaikki on, ku tää loppuu ihan kohta. Sitte mentiin poikien kämppään. Itkettiin ja naurettiin. Tajusin miten ikävä tulee kaikkia amerikkalaisia. Niille pitää oikeesti sanoa hyvästit. Huomenna oikeesti viimenen päivä. Ei vaan voi käsittää."



Olin tarkotuksella jättäny ajattelematta opiston päättymistä. Viimeinen päivä tuli. Kevätjuhlassa en tajunnu, että me oikeesti lähettäis pois. Että kaikkien niitten muistojen ja kokemusten jälkeen se ois ollu muka se viimenen päivä.
  Mentiin ulos rinkiin ja piti alkaa hyvästelemään ihmisiä. Puolessa välissä rinkiä tajusin jotenki hetkeksi, että tää päättyy. Ettei enää tulla viikonlopun jälkeen takas. Että elämä ei enää koskaan tuu olemaan samanlaista.

Kotimatkalla mä en pystyny ajattelemaan mitään. Juttelin serkun kanssa kaikesta muusta ja tuntu ihan normaalilta mennä kotiin.

Kesäloma alko. Jotenki oli koko ajan sellanen olo, että meen takas opistoon loman jälkeen. Tuli usein mieleen muistoja opistosta. Kaikkia niitä hetkiä, ku oli vaan voinu hymyillä täysillä. Ku oli tehty jotain hauskaa yhessä. Ehkä joku källi poikien kämppään. Kaikki soluillat, teemapäivät ja teemaviikot. Kaikki ne niin tärkeiksi ja läheisiksi tulleet ystävät, joista oli vuoden aikana muodostunu opistoperhe. Vaikka syksy oli ollu niin vaikee. Vaikka olin melkein lähteny joululta pois. Niin silti mä olisin halunnu sinne takas.



Sitten kesäloma päätty ja lukio alko, ja en oo vieläkään sisäistäny sitä, etten mä enää vaan mee sinne takas. Ettei enää mitään niitä asioita voi tehdä tai kokea uudestaan. Että ne ystävät, jotka sillon asu niin lähellä mua, asuu ympäri Suomea.
   Jos mää jotakin olisin voinut tehä, niin olisin nauttinu kaikista hyvistä hetkistä ja päivistä kaks kertaa enemmän. Olisin menny rohkeesti juttelemaan kaikille ihmisille. Tutustunu niihin. Menny rohkeesti käymään jo opiston alussa kaikkien kämpässä kylässä. Olisin tehny vielä enemmän kaikkia hauskoja ja ehkä vähän hullujakin juttuja. Keksiny kaikkia mukavia tempauksia koko opistolle. Kuttunu useemmin porukkaa meiän kämpälle kylään jne.

Tiiän, ettei mitään enää voi muuttaa. Opistovuosi oli ja meni. Sieltä on jääny hyviä muistoja, ja niitä vähemmän hyviä muistoja, mutta sen oon huomannu, että vaikka syksyllä ja jouluna tuntu, ettei mielessä oo mitään mukavia muistoja, niin aika kultaa muistot. Jokainen opistovuosi on erilainen, ja jokainen kokee sen eritavalla, mutta voin sanoa, että kannatti käydä. Vuosi pois kotoa sadan ihmisen ympäröimänä kasvatti mua tosi paljon. Itsenäistyin, opin tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen ja musta tuli tosi tosi paljo rohkeempi, mitä olin opiston alussa. Ehkä isoin juttu mitä kadun vielä monenkin vuoden päästä, on se, etten uskaltanu jutella amerikkalaisille enkuksi juuri mitään.

Nyt ymmärrän myös lauseen, jonka oon kuullu tosi monta kertaa. -Opisto ei ole välivuosi, vaan valovuosi. 


ps... Tää postaus on aika negatiivis painotteinen, mutta opistossa oli myös tosi paljon niitä hyviä hetkiä. Sain sieltä tosi monta tärkeetä ystävää ja kokemuksia, joita ei todellakaan voi rahalla saada. 
En ajatellu, että tästä postauksesta tulis näin pitkä, mutta en osannu tiivistää tätä lyhyemmäksi. 
     Jos sua yhtään kiinnostais saada toinen erilaisempi postaus opistosta, niin kommentoi alas jotain, ja ois kiva tietää mitä tykkäsitte tästä. Pahoittelen vielä kirjoitusvirheitä, en jaksanu tarkistaa niitä..

lauantai 13. elokuuta 2016

Haluaisin sanoa, etten tunne mitään.
Mutta tunnenhan minä.
Tunnen sen tyhjyyden.
Sen, ettei ole värejä.
Vain sumua.
Tunneli, jonka päässä ei näy valoa.

Istun portailla.
Ympärillä harmaata betoniseinää.
Hiljaisuutta.
Puheen sorinaa suljettujen ovien takana.
Tunnen miten kyyneleet kastelevat paidan kauluksen.


Eliel seisoo portaiden alapäässä. Se nousee portaat hitaasti. Tuntuu, että aika pysähtyy hetkeksi. Sitten se kyykistyy mun eteen. Pyyhkäisee mun kasvoilta kyyneleet ja ottaa mua kädestä kiinni. Seuraan sitä portaat alas. Ulko-ovesta ulos ja koulun portista sen ulkopuolelle. Se vetää mut pensaiden suojaan. Irrottaa vasta sitten otteen mun kädestä ja sanoo vain yhden sanan. 
    -Puhu.
Katson sitä epäröivänä, mutta Eliel kattoo mua takaisin ja sen silmistä heijastuu huoli. 
      Ja mää puhun. Puhun pimeydestä. Siitä, että kaikki ihmiset tuntuu niin etäisiltä. Puhun siitä, miten ajatuksia pyörii päässä, enkä osaa ratkaista niitä. Miten kaikki tuntuu niin vaikealta. Miten en vieläkään pystyny ymmärtämään, että kaikki on vaan ohi. Että viime vuotta ei vaan voi saada enää takaisin. Kerron myös sen. etten osaa enää edes luottaa itseeni. Etten oo enää koskaan varma mitä sanoa tai tehdä eri tilanteissa, että oon niin epävarma kaikesta. 
      Ja Eliel katsoo mua koko sen ajan, ja nään sen silmissä ymmärrystä. Nään, että se välittää, mutta silti jossain mun sisimmässä kaihertaa huoli. 
      Ehkä mikään ei ookkaan totta. Ehkä se ei ookkaan koskaan välittänyt musta. Ehkä mä en ookkaan merkinnyt sille ikinä mitään. Ja sillä hetkellä mua kaduttaa kaikki. Tunnen miten ilma katoaa mun keuhkoista. Miten jaloista lähtee tunto. Horjahdan eteenpäin. Eliel ottaa musta kiinni ja vetää syliinsä. Se käskee mun hengittää ja samalla laskee mulle rytmiä.

Kun happi alkaa taas kulkea normaalisti, mulle tulee olo, et oon pettäny sitä sillä, etten oo kertonu kaikkea. Kertonu sitä, etten mä osaa luottaa siihenkään. Että se niiden kymmenien ja kymmenien ihmisten jälkeen pitäis lupauksensa, eikä pettäis mua rikkomalla luottamuksen tai jättämällä mut yksin. Mutta mä en sano sille mitään. En vaan pysty, ja pieni osa mussa sanoo, ettei vielä oo sen aika.


teksti on fiktiivinen!
Opistoon menevät olkaa kuulolla. Pian tulossa postaus mun opistokokemuksista!

perjantai 5. elokuuta 2016

eliel


Sini oli pyytäny niille porukkaa viimeisen lomaviikonlopun kunniaksi. Äiti jätti mut risteyksessä kyydistä ja seisoin hetken siinä ja mietin, miks olin päättänyt lähtä. Olin aina tuntenu itteni ulkopuoliseksi sen suuren ihmismassan keskellä. En mä tuntenut niistä ku Elielin.

      Istuin keinussa ja katselin, ku toisilla oli hauskaa. Ne nauro jollekin hyvälle jutulle. Ei ollu huomioinu mua koko aikana mitenkään. Eliel oli sisällä keittämässä kahvia. Sekään ei ollu jutellu mulle mitään. Tervehtiny vaan nopeesti nyökkäämällä.
    Huomasin metsäpolun, joka lähti takapihan perältä. Ahisti ja oli paha olla. Halusin vaan kadota muiden huomaamatta. Nousin keinusta ja lähin kävelemään polkua pitkin eteenpäin. En tienny minne se veis, mutta en jaksanu välittää.
   Olin kävelly jo jonkun aikaa, ku kuulin askeleita mun takaa. Jatkoin kävelemistä. En halunnu tietää, kuka mua oli lähteny seuraamaan. Näin kaukana puumajan. Se oli rakennettu korkeelle ja sinne piti kiivetä tikapuita pitkin. Menin sen luokse ja pysähdyin viimeinkin. Kaikki tuli jotenki mun päälle. Tuntu, etten vaan enää pystyny pitämään mitään sisällä. Silmät sumentu, enkä enää nähny eteenpäin.
     Tunsin miten joku otti mut halaukseen. Puristi varovaisesti itseään vasten. Annoin kyynelten tulla ja tajusin samalla, et se joku oli Eliel.

Polulta kuulu naurua. Eliel käski mun kiivetä tikapuut ylös. Se kiipes mun perässä, ja ylhäällä me istuttiin alas ja nojattiin puuseinään.
     -Miks sää tulit?
Se oli hetken hiljaa, mutta vastas sitten -Koska mää välitän susta. Ehkä jopa enemmän mitä ystävistä kuuluu välittää.
    Tunsin liian paljon tunteita, että oisin voinu sanoa sille niistä jotain. Istuin vaan siinä Elielin vieressä ja siitä hohkas mun kylmään kroppaan lämpöä. Sitten se otti mua kädestä kiinni ja mä annoin sen tehä niin. Vaikka kaikki oli niin sekavaa, oli siinä tilanteessa jotain niin aitoa, että mä annoin mun suun kääntyä hymyyn, ja musta tuntu, et se oli kauneinta hymyä, mitä olin koskaan hymyillyt.

teksti on fiktiivinen