eliel

Sini oli pyytäny niille porukkaa viimeisen lomaviikonlopun kunniaksi. Äiti jätti mut risteyksessä kyydistä ja seisoin hetken siinä ja mietin, miks olin päättänyt lähtä. Olin aina tuntenu itteni ulkopuoliseksi sen suuren ihmismassan keskellä. En mä tuntenut niistä ku Elielin.

      Istuin keinussa ja katselin, ku toisilla oli hauskaa. Ne nauro jollekin hyvälle jutulle. Ei ollu huomioinu mua koko aikana mitenkään. Eliel oli sisällä keittämässä kahvia. Sekään ei ollu jutellu mulle mitään. Tervehtiny vaan nopeesti nyökkäämällä.

    Huomasin metsäpolun, joka lähti takapihan perältä. Ahisti ja oli paha olla. Halusin vaan kadota muiden huomaamatta. Nousin keinusta ja lähin kävelemään polkua pitkin eteenpäin. En tienny minne se veis, mutta en jaksanu välittää.

   Olin kävelly jo jonkun aikaa, ku kuulin askeleita mun takaa. Jatkoin kävelemistä. En halunnu tietää, kuka mua oli lähteny seuraamaan. Näin kaukana puumajan. Se oli rakennettu korkeelle ja sinne piti kiivetä tikapuita pitkin. Menin sen luokse ja pysähdyin viimeinkin. Kaikki tuli jotenki mun päälle. Tuntu, etten vaan enää pystyny pitämään mitään sisällä. Silmät sumentu, enkä enää nähny eteenpäin.

     Tunsin miten joku otti mut halaukseen. Puristi varovaisesti itseään vasten. Annoin kyynelten tulla ja tajusin samalla, et se joku oli Eliel.

Polulta kuulu naurua. Eliel käski mun kiivetä tikapuut ylös. Se kiipes mun perässä, ja ylhäällä me istuttiin alas ja nojattiin puuseinään.

     -Miks sää tulit?

Se oli hetken hiljaa, mutta vastas sitten -Koska mää välitän susta. Ehkä jopa enemmän mitä ystävistä kuuluu välittää.

    Tunsin liian paljon tunteita, että oisin voinu sanoa sille niistä jotain. Istuin vaan siinä Elielin vieressä ja siitä hohkas mun kylmään kroppaan lämpöä. Sitten se otti mua kädestä kiinni ja mä annoin sen tehä niin. Vaikka kaikki oli niin sekavaa, oli siinä tilanteessa jotain niin aitoa, että mä annoin mun suun kääntyä hymyyn, ja musta tuntu, et se oli kauneinta hymyä, mitä olin koskaan hymyillyt.

teksti on fiktiivinen