raskasta

Soratie mutkitteli. Pellot oli niitetty jo ennen koulun alkua. Ojasta kuului heinäsirkan siritystä. Jasmin pysähtyi. Mutkan takaa näkyi koti. Ikkunaverhot oli vedetty kiinni, mutta keittiössä paloi valo. Olikohan isä päässyt jo kotiin. Hän siirsi katseensa pihalle. Ilmassa tuoksui vastaleikattu nurmikko. Kaukana näkyi järvimaisema. Siellä isä oli joskus nuorempana käyttänyt Jasminia uimassa. Hän nosti repun paremmin olalleen ja antoi ajatusten virrata kävellessään eteenpäin.

     Kuistin pöydälle oli laitettu kynttilöitä. Niiden himmeä hehku valaisi hämärtyvää iltaa. Ovikello pärähti soimaan. Kuului askeleen ääniä ja avaimen kääntäminen lukossa ennen kuin ovi avattiin. Äiti hymyili väsyneen näköisenä ja pyysi sisälle. Jasmin laski reppunsa penkille ja istahti sitten viereiselle penkille ottamaan kengät jalastaan.

     -Venähti pitkäksi tänään työpaikalla, niin mun on pakko mennä nukkumaan. Keittiön pöydällä on valmiita voileipiä ja jääkaapissa on mummon tekemää mehua. Jutellaan aamulla sitten.

     -Joo. Nuku hyvin.

Äidin makuuhuoneen ovi meni kiinni. Jasmin laittoi puhelimen laturiin ja meni keittiöön kaivelemaan jääkaapista mehupurkkia. Missä isä on? Onkohan sillä kaikki hyvin?

Sänky tuntui oudolta. Jasmin avasi silmät. Tuijotti valkoista kattoa ja auringon säteitä, jotka leikittelivät isän tekemän maalauksen päällä.  Hän tajusi olevansa kotona.

     Liedellä oli puurokattila ja kannussa soppaa. Äiti oli varta vasten herännyt tekemään hänelle aamupalaa. Jasmin katsoi ikkunasta ulos. Siellä äiti istui keinutuolissa ja luki kirjaa.

     

     -Missä isä on?

Äiti ei vastannut heti. Näin sen silmien kostuneen.

  -Se vietiin sairaalaan tutkimuksiin. Siellä ei vielä tiedetä miten laajalle kasvain on levinnyt. Ne epäili, ettei sitä voida enää leikata.

Musta tuntu, että maailma romahti sillä hetkellä mun edessä. Jokin kouristi mun sydäntä. Pelkäsin pahinta. Sitä, ettei isä eläis enää kauan.

     

   Laskeuduin sairaalan portaita alas. Haistoin desinfiointiaineen ja muut sairaalan tuoksut. Siellä haisi aina samalta. Joskus pienempänä se oli saanut mut melkein yökkäämään. Nyt mä en jaksanu välittää. Mielessä oli vaan isä, joka oli maannut sairaalasängyssä kalpeampana kuin ennen. Sairaalta se oli näyttänyt, ja heikolta. Jos se ois seissyt, tuuli olis varmaan pystynyt kaatamaan sen.

     Avasin ulko-oven ja kävelin parkkipaikalle missä äiti jo odotti mua. Ei me paljoa puhuttu toisillemme. Ei tarvinnut. Ymmärsin jo sen olemuksesta, ettei se olis jaksanu. Kaikki oli tällä hetkellä sille liikaa. Raskasta, niin kuin mummi ois sanonut.



teksti on fikiivinen