Ruusujen enkeli

Haluaisin sanoa, etten tunne mitään.

Mutta tunnenhan minä.

Tunnen sen tyhjyyden.

Sen, ettei ole värejä.

Vain sumua.

Tunneli, jonka päässä ei näy valoa.

Istun portailla.

Ympärillä harmaata betoniseinää.

Hiljaisuutta.

Puheen sorinaa suljettujen ovien takana.

Tunnen miten kyyneleet kastelevat paidan kauluksen.

Eliel seisoo portaiden alapäässä. Se nousee portaat hitaasti. Tuntuu, että aika pysähtyy hetkeksi. Sitten se kyykistyy mun eteen. Pyyhkäisee mun kasvoilta kyyneleet ja ottaa mua kädestä kiinni. Seuraan sitä portaat alas. Ulko-ovesta ulos ja koulun portista sen ulkopuolelle. Se vetää mut pensaiden suojaan. Irrottaa vasta sitten otteen mun kädestä ja sanoo vain yhden sanan. 

    -Puhu.

Katson sitä epäröivänä, mutta Eliel kattoo mua takaisin ja sen silmistä heijastuu huoli. 

      Ja mää puhun. Puhun pimeydestä. Siitä, että kaikki ihmiset tuntuu niin etäisiltä. Puhun siitä, miten ajatuksia pyörii päässä, enkä osaa ratkaista niitä. Miten kaikki tuntuu niin vaikealta. Miten en vieläkään pystyny ymmärtämään, että kaikki on vaan ohi. Että viime vuotta ei vaan voi saada enää takaisin. Kerron myös sen. etten osaa enää edes luottaa itseeni. Etten oo enää koskaan varma mitä sanoa tai tehdä eri tilanteissa, että oon niin epävarma kaikesta. 

      Ja Eliel katsoo mua koko sen ajan, ja nään sen silmissä ymmärrystä. Nään, että se välittää, mutta silti jossain mun sisimmässä kaihertaa huoli. 

      Ehkä mikään ei ookkaan totta. Ehkä se ei ookkaan koskaan välittänyt musta. Ehkä mä en ookkaan merkinnyt sille ikinä mitään. Ja sillä hetkellä mua kaduttaa kaikki. Tunnen miten ilma katoaa mun keuhkoista. Miten jaloista lähtee tunto. Horjahdan eteenpäin. Eliel ottaa musta kiinni ja vetää syliinsä. Se käskee mun hengittää ja samalla laskee mulle rytmiä.

Kun happi alkaa taas kulkea normaalisti, mulle tulee olo, et oon pettäny sitä sillä, etten oo kertonu kaikkea. Kertonu sitä, etten mä osaa luottaa siihenkään. Että se niiden kymmenien ja kymmenien ihmisten jälkeen pitäis lupauksensa, eikä pettäis mua rikkomalla luottamuksen tai jättämällä mut yksin. Mutta mä en sano sille mitään. En vaan pysty, ja pieni osa mussa sanoo, ettei vielä oo sen aika.


teksti on fiktiivinen!
Opistoon menevät olkaa kuulolla. Pian tulossa postaus mun opistokokemuksista!