mies ja koira

Sinä iltana tunsin oloni yksinäiseksi ja petetyksi. Tumma möykky sisälläni oli pikkuhiljaa alkanut kasvaa ja vahvistua. Se teki minut varovaisemmaksi kuin ennen. Ehkä olisin vain halunnut palata menneeseen. Olla niiden vahvojen käsivarsien ympäröimänä. Tuntea olevani turvassa, edes sen pienen hetken verran.

Puhalsin takan päällä olevat kynttilät sammuksiin ja istuuduin nojatuolille, josta näki hyvin metsään. Mökissä oli lämmintä ja mukavaa, mutta edes takassa hohkaavat puut ja keltainen liekkimeri eivät saaneet ajatuksiani rauhoittumaan. Lopulta päädyin eteiseen vetämään vihreän syystakin päälleni ja mustat saappaat jalkaani.

Käveleminen rauhoitti hiukan. Polku ei tuntunut samalta kuin päivällä. Pimeässä oli välillä vaikeaa erottaa kumpaan suuntaan risteyksessä pitäisi kääntyä. Annoin ajatusten tulla. Kivun, joka oli alkanut myrkyttää sisältäpäin. Ikävän ja mielikuvat, jotka piinasivat minua öisin unissa. Ja minä kun olin luullut, että kaikkien niiden kuukausien jälkeen tämä olisi ollut ohi. Lopullisesti.

Saavuin metsän reunaan. Puiden takaa pilkisti valoa. En ollut nähnyt sitä aiemmin. Ehkä olin sittenkin huomaamattani eksynyt toiselle polulle. Ajatusteni punoutuessa kiristyväksi solmuksi, en ollut sen enempää miettinyt, minne kuljin. Ilman määränpäätä oli helppo päätyä mihin vain. 

Haukunta korvan juuressa sai minut melkein pomppaamaan ilmaan. Niin yllättäen se tuli ja varoittamatta. Koira tuijotti intensiivisesti pahaenteisillä silmillään ja sen hampaat narskuivat sen napittaessa minua vieressäni. 

-Dobi!

Koira perääntyi. Askeleet lähestyivät, mutta en vielä kyennyt näkemään hahmoa, joka marssi mökiltä päin. 

Tummat hiukset ja vahvat piirteet omaava mies seisahtui eteeni. Hän ojensi kätensä. Tartuin siihen ja tunsin vahvan puristuksen ennen kuin mies päästi irti.

-Rick ja tuo tuossa on Dobi, vaikka sen taisitkin jo kuulla.

Vilkaisin nopeasti koiraa. 

-Kelly, sanoin ja tunsin ääneni kohta pettävän. Olin hyvin järkyttynyt ja hämmentynytkin tästä kohtaamisesta. En ollut olettanut törmääväni keneenkään. En ainakaan tähän aikaan yöstä.

-Dobia ei tarvitse pelätä. Se ei tekisi pahaa edes kärpäselle. 

Sitä oli vaikea uskoa siitä koirasta, joka oli lähestynyt minua hampaat irvessä. Enää se ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut haukata minusta palasen. Se vain nuoleskeli tyytyväisenä huuliaan ja seurasi omistajansa liikkeitä tarkasti.

-Hetken jo luulin, että se tekisi minusta selvää, sanoin, kun ääneni jaksoi taas kantaa.

-Dobi vain ottaa selvää vieraista. Jos sitä kohtaan ei ole aggressiivinen, se ei tee mitään. Se on hyvin koulutettu koira.

-Sen voin kyllä uskoa, sanoin ja olin kääntymässä takaisin tulosuuntaan, kun Rick tarttui käsivarteeni ja käänsi minut ympäri.

-Kelpaisiko kuppi kahvia? Sen jälkeen voin saattaa sinut takaisin merkitylle polulle. Tänne eksyy retkeilijöitä harva se päivä.

-Mistä oletat, että olen eksynyt? kysyin vähän liiankin tiukkaan sävyyn.

-Sen huomaa olemuksesta. Vilkuilet koko ajan löytääksesi reittiä, jota pitkin palata takaisin. Rick virnisti.

Oliko se niin näkyvää. 

-Jätetään se kahvi toiselle kertaa. Nyt haluaisin oikeastaan vain palata takaisin mökkiini.

Dobi asteli edellä. Rick ja minä vieretysten kapealla polulla. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella tuntemattomasta miehestä vierelläni pimeässä metsässä, jonka askelten verkkaisessa tahdissa pysyminen oli haastavaa, jopa minulle. 

Yhtäkkiä tunsin kyynelten polttelevan silmiäni. Yritin kuivata ne huomaamattomasti, mutta Rick taisi huomata sen, koska hän pysähtyi.

-Itke vain. Se puhdistaa. Minkä syyn takia ikinä itketkään. 

Tunsin kroppani tärisevän holtittomasti. Tasapainoni alkavan horjua ja näkökentän sumenevan silmieni edessä. Tunsin putoavani. Putoavani hitaasti pimeään tyhjyyteen. Ja sitten. Tiukka ote ympärilläni. Kädet jotka pitelivät kiinni. Tunsin jonkin tai oikeastaan jonkun kantavan minua metsän halki. Keinuvat askeleet. Miehekäs hajuveden hienoinen tuoksu. Ja sitten kaikki pimeni.

Heräsin sängyltä, joka tuntui oudolta. Liian pehmeä ollakseen minun. Ja liian suuri. Kuulin kahvinkeittimen porisevan jossain. Äänen viheltelevän. Kohottauduin varovaisesti istumaan ja siristelin silmiäni kirkkaassa valossa. Kertakaikkisen kaunista. Tummaa puuta ja pehmeitä toisiinsa yhdistyviä värejä. 

-Kelpaako kahvi.

Rick oli ilmestynyt ovensuuhun. Ja hän hymyili. Nyökkäsin ja toivoin sen pienen hetken verran, että olisin voinut omistaa sen hymyn itselleni. 

-Sait paniikkikohtauksen ja sen jälkeen pyörryit. Kannoin sinut tänne, koska en tiennyt, missä asut.

-Kiitos, sanoin ja tarkoitin sitä todella. Koko sydämestäni. Tuo mies oli tainnut pelastaa minut pulasta ja vieläpä useampaan otteeseen.

-Eipä kestä. Kahvi taitaakin olla jo valmista. Tuonko sen tänne vai jaksatko liittyä seuraan?

Nousin ylös ja seurasin häntä keittiöön. Istuin korkealle baarijakkaralle keittiönpöydän ääreen. Sillä aikaa Rick kaatoi kahvia kahteen kuppiin ja lisäsi toiseen pari sokeripalaa. 

-Mustana vai? 

-Mustana mielellään. 

Rick istui viereiselle jakkaralle ja syventyi juomaan kahviaan. Minä sen sijaan mietin, miten tuo ihminen oli voinut kohdella minua niin ystävällisesti. Minua, tuntematonta. Ja mietin minä toki muutakin. Vahvan näköisiä käsiä, jotka pitelivät kahvikuppia käsissään ja silmiä, jotka olivat tummat ja vaarallisen näköiset, mutta äärettömän kauniit. Käänsin nopeasti katseeni pois hänen silmistään. Oli epäkohteliasta tuijottaa. 

-Mietin, mikä kumma sai sinut lähtemään metsään pimeässä tuohon aikaan. Ihan järjetöntä. Ja vielä ilman otsalamppua.

En tiennyt, mitä vastata. Kertoisinko siitä mustasta möykystä, joka oli kasaantunut rintani ympärille. Joka sai sydämeni vihlomaan kivusta. Vai kertoisinko erosta ja siitä, että olin niin hukassa ja yksin, ja että hetkittäin tunsin olevani sekoamassa. Niin isot haavat se oli jättänyt minuun. 

-Eräs mies jätti minut vuosi sitten, enkä ole tainnut päästä siitä vielä yli. 

-Kaipaatko häntä? Rick kysyi hiljaa.

-En suhdetta, mutta häntä kuitenkin. Jollakin tasolla. En vain vielä ole ymmärtänyt, millä. Se tekee yllättävän kipeää. Päätin, etten enää ikinä seurustele yhdenkään ihmisen kanssa.

-Ymmärrän. Ihmisiä on vaikea unohtaa. Varsinkin, jos heihin on ollut vahva tunneside. Sitä on vaikea päästää irti.

Tulomatka meni hiljaisuuden vallitessa. Vasta mökkini ilmestyessä näkyviin avasin suuni.

-Kiitos vielä kerran. Olen sinulle palveluksen velkaa.

-Kiitä vain itseäsi. Teit päivästäni hivenen paremman, Rick sanoi ja kääntyi. Lopulta hän kuitenkin muutti mielensä ja kääntyi takaisin. Hän katseli minua niillä tummilla silmillään. Niissä oli jotain käsittämätöntä. Jotain koukuttavaa. Tuuheat ripset varjostivat niitä ja saivat miehen näyttämään vieläkin enemmän vähemmän vaaralliselta. Jokin sisälläni pyristeli lentoon. Ehkä se oli sydän, joka hakkasi kiihtyneeseen tahtiin ja sai minut nieleskelemään.

-Nuku hyvin, hän sanoi ja kääntyi lopullisesti.

-Samoin, huikkasin hänen peräänsä.

-Dobi mennään.

Sinne ne hävisivät. Mies ja koira. Pimeän metsän syövereihin.