ehkä joskus osaisin päästää irti

Jaskan synttärikemut olivat alkaneet jo hetki sitten. Ja missä mä olin. Nojasin ikkunalautaan omassa huoneessani ja katselin, miten räystäästä valui vettä noroina. Välillä aurinko pilkisti pilviverhon takaa. 

Äiti oli ihmetellyt, kun olin sanonut jääväni kotiin. 

-Jaskahan on sun paras kaveri?

Niin Jaska tosiaan oli. En vain kyennyt menemään paikalle, kun siellä oli niin paljon ihmisiä. Tuntemattomia. Joitain Jaskan tuttuja, joista se oli kertonut ummet ja lammet. Muistin hämärästi joitain nimiä. Joku Erkku ja Taneli ainakin. 

Ahdistuin tilanteista, joissa en pystynyt olemaan oma itseni. Ahdistuin suuresta ihmismäärästä. Ahdistuin keskusteluista, joissa koin jääväni ulkopuoliseksi. Ahdistuin sosiaalisista tilanteista, joissa en tuntenut muita. Jaskan kanssa oli helppo olla kahdestaan. Synttäreillä olisin vaivaantunut ja sisäänpäin kääntynyt. Olisi vaikea ottaa kontaktia muihin saatikka sanoa jotain ääneen. Ujo en ollut, mutta liika oli silti liikaa.

Jaska soitti mulle illalla. Se kertoi vuolaasti synttäreistä ja kaikista kreiseistä tempuista, mitä ne oli tehneet puistossa. Mä olin koko puhelun ajan aika hiljainen. Ei huvittanut kuunnella kaikkea, mistä olin jäänyt paitsi.

Lapsena en ollut pelännyt mitään. Olin mennyt ja tehnyt. Mulla oli ollut paljon kavereita, joiden seurassa viihdyin. Pelko oli hiipinyt huomaamattomasti. Ensin se oli vaikeuttanut harrastuksissa käymistä. Sitten oli mennyt kaverisuhteita. Lopulta melkein kaikki sosiaaliset tilanteet aiheuttivat ahdistusta.

Joku oli käskenyt mennä puhumaan psykologille. Musta ei ollut siihen. Selittämään jotain mun elämän ongelmakohtia. Kyllä iso mies nyt pärjäisi yksinkin. Ja olihan mulla Jaska. Se riitti ainakin nyt. 

Ehkä joskus osaisin päästää irti peloista. Epäonnistumisen tunteesta. Siitä, että sanoisin jotain väärää tai tekisin jotain typerää ja sitten jätkät räkättäisi mulle. Se olisi niin nöyryyttävää. En enää ikinä kehtaisi liikkua missään.