valon pisaroita

Matkustin kesällä Amerikkaan. Menomatkalla olin yksin. Siinä kerkes miettiä kaikenlaista. Ihmetellä maailmaa. Pelätä. Jännittää. Ja olla vähän hukassakin, että mihin sitä nyt pitäis mennä. Matkustaminen kuitenkin avartaa. Niin se avarsi minuakin.

Kahden jenkkireissun, Viron reissun ja Iso-Britanniassa oleskelun jälkeen olen oppinut paljon. Itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta. Siitä, miten se toimii ja miten se ei toimi. 

Käytän englantia nykyään päivittäin niiden pakkopullaa olevien englannin tuntien sijaan. Nautin englanniksi kommunikoimisesta. Suomi on mulle tunnekieli, mutta englanti on sitä jollain tapaa myös nykyään. Siihen liittyy paljon muistoja. Musta on outoa, että ajattelen paljon englanniksi. Käyn mielessä läpi keskusteluita. Unelmoin työstä, jossa voisin käyttää englannin kieltä. Haaveilen työskentelystä ulkomailla.

Vielä pari vuotta sitten en olisi uskonut, että kykenisin puhumaan arkienglantia kohtalaisen sujuvasti. Tää tekee mut niin onnelliseksi. Tuntuu, että oon onnistunut edes jossain. Että mä osaan jotain, joka ennen tuntui esteeltä, jota en ikinä kykenis ylittämään.

Toivon, että löydän mun elämästä uusia valon pisaroita. Asioita, joita tavoitella täydellä sydämellä. Asioita, joiden onnistumiseen jaksaisin luottaa myös itse. Asioita, jotka sais mut edes hieman onnellisemmaksi.