varjele kaikelta pahalta #70

Tungen matkalaukun takakonttiin kaiken tavararöykkiön päälle ja toivon, että vaikka se pursuilee vaatteista ja sen vetoketju saattaa ratketa hetkenä minä hyvänsä, se kestäisi vielä edes tämän yhden matkan.

    Pelkääjänpaikka on jätetty varta vasten tyhjäksi mua varten ja vaikka se alkaakin olla normaali näky, jostain syystä se yhä edelleen jaksaa sykähdyttää sydämessä. Ajatus siitä, että Matias haluaa mut viereensä yhtä paljon kuin mä haluan olla sen lähellä.

    - Ei koti ole täällä murheitten laaksossa, vaan odottaa se tuolla ylhäällä taivaassa. On siellä Jeesukseni, taivainen Ylkäni, hän minut verellänsä synneistä puhdisti.

    Kesäseuraradion toivelaululähetys on juuri alkanut ja olen jo nyt saada silmäni kostumaan kaikista niistä hetkistä, jotka ovat piirtyneet syvästi mieleeni vuoden takaisista suviseuroista.

    Kaikki se kipu ja tuska, joka raastoi sisimpää yhä pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi. Kun mieli sanoi, että olisi vain parempi unohtaa, mutta sydämeen pisti pelkästään ajatuskin siitä, miten pohjattoman kuilun ikävä oli saanut aikaan.

    Kun oli ollut niin hyvä olla toisen kanssa, mutta silti kaikki tuntui aina suistuvan raiteiltaan.

Silloin oli ollut vaikea uskoa, että taivaan Isällä olisi tarkoituksensa kaikille niille tapahtuneille asioille.

Ja kun sitten aivan yllättäen olinkin kohdannut Matiaksen seurateltassa, mikään ei ollut enää palannut ennalleen.

    Ehtoollisella olin kokenut syvän ja voimakkaan kokemuksen. Olin tuntenut olevani syntinen ihminen, joka ei voi hyvällä omalla tunnolla polvistua alttarikaiteelle ja ottaa vastaan Herran pyhää ehtoollista.

    Jostakin olin saanut voimia kysyä, että vieläkö mulla olisi mahdollista saada kaikki synnit anteeksi ja Matias oli tarjonnut evankeliumia, joka oli puhdistanut ja lohdattanut sisintä. Elämään oli tullut ikäänkuin ääriviivat, jotka hehkuivat kirkkaan kultaisina. Ja oli kuin taivas olisi melkein koskettanut maata. Niin hyvältä se kaikki oli tuntunut.

    - Oi kiitos, Jeesukseni, kun maksoit velkani, ja minut täältä noudat taivaaseen luoksesi! Ylistys soi jo maassa ja kerran taivaassa. Oi autuus, ilo, rauha, se on niin suloista.

    Seuraväen laulaman laulun sanat sopivat täydellisesti siihen hetkeen.

    Sisimpään on laskeutunut sellainen rauha, ettei mikään voi viedä sitä tällä hetkellä multa pois.

    Tiedän, että näin uskomalla voin kerran päästä taivaan kotiin ja nähdä kaikki rakkaat, jotka ovat jo päässeet iäiseen lepoon. Niin isän kuin äidinkin.

    - Mitä sä mietit? Matias kysyy ja kääntyy vilkaisemaan mua pikaisesti.

    En osaa heti vastata. Mieli on niin täynnä ajatuksia, jotka sinkoilevat edestakaisin.

    - Mä olen aika tosi onnellinen. On ihana päästä taas suviksiin ja kuulla kun tuhansien ihmisten laulu kaikuu isossateltassa. Päästä kokemaan ne kauniit kesäyöt sun kanssa yhdessä ja sen, että mä saan pitää sua ekaa kertaa kädestä.

    Matias hymyilee mulle niin hellyttävästi, etten meinaa saada silmiäni irti siitä.

    - Sä olet taas vaihteeksi liian söpö, sanon sille, siristän silmiäni ja jatkan - Säihkyt niin kovasti, että melkein silmiin sattuu.

    Se tökkää sormellaan mua kylkeen ja älähdän, koska juuri se kohta on yksi herkimmistä alueista kropassani ja saa mut kutiamaan.

    - Vai että söpö? se kysyy muka vakavalla naamalla.

    Nyökyttelen.

    - Vauvat on söpöjä ja koirat. Mutta että minä..

    Tuhahdan sille ja jaarittelen ummet ja lammet siitä, miten jätkä voi olla niin söpö, komea, suloinen tai kauniskin.

    - Joillakin miehillä on vaan jotenkin tosi kauniit kasvonpiirteet ja sillon tuntuis hassulta sanoa sitä komeaksi, sanon ja lopetan selostukseni.

    - Hyvä on. Mutta naisista ei voi kuitenkaan sanoa, että ne ois komeita? Matias kysyy pyöritellen päätään.

    Alan nauraa.

    Nauru tuntuu mahanpohjassa pistelynä ja saa vedet kihomaaan silmiin.

    - No ei. Ei todellakaan..

    Keskustelu jää siihen, koska bensavalo on alkanut palaa jo edellisenä päivänä ja ajokilometrejä on tullut sen verran paljon, että on turvallisempaa tankata nyt kuin kokeilla onneaan puoli tuntia myöhemmin.

    Sillä välin kun Matias jää tankkaamaan, suuntaan askeleeni huoltoaseman sisälle ja etsin katseellani paistopistettä, mistä löytäisin kaipaamani karjalanpiirakat ja lihapiirakan Matiakselle.

    Rapisteltuani pussin auki ja tiputettuani kaksi piirasta sen pohjalle, taittelen pussinsuun kiinni ja lätkäisen siihen hintalapun.

    Nappaan vielä mehuhyllyltä pari pillimehua. Päärynää ja vadelmaa niin kuin aina. Sitten palaan kassan kautta autolle ja ojennan toisen pusseista sekä vadelman makuisen pillimehun Matiakselle, joka repii tarran irti paperipussista ja haukkaa kerralla melkein yhden kolmasosan lihiksestä.

    - Sä saat kohta jonkun ähkyn, sanon sille ja pyörittelen epäuskoisena päätäni.

    Matias katsoo mua, kallistaa päätään ja hymyilee ilkikurisesti.

    - Eikö se oo vaan joku hevosten juttu? se kysyy ja ryystää pillimehuaan.

    Auringon valo siivilöityy ikkunan läpi ja saa sen pupillien ympärillä olevan vaalean ruskean renkaan säihkymään kuin kultaisena kehänä.

    - Mä voisin tuijotella sun silmiä aina vaan, sanon sille lempeällä äänellä ja lasken käden hetkeksi sen poskelle, joka tuntuu karhealta kämmentä vasten.

    Matias on antanut pitkästä aikaa parran kasvaa.

    - No senkus tuijottelet, kuhan et häiritse mun ajamista. Muuten me ollaan kohta ojassa, se sanoo ja tarttuu hellästi kädestäni kiinni.

    - Niin. Muuten jää kohta suviksetkin välistä ja siihen mä en suostu.

    Hetken hiljaisuuden rikkoo murina, joka hetken kuunneltuani tulee mahastani.

    - Ehkä sunkin pitäis alkaa syömään. Iskee vielä nälkäkiukku, Matias heittää hyväntuulisesti ja osoittaa kädellään vielä avaamatonta karjalanpiirakkapussia.

    - Sä et tiedä millainen kriisi sulle iskis, jos semmosen saisin. Olisit ihan hädässä mun kans, kuittailen sille takaisin ja saan vastaukseksi tuhahduksen.

    Eväitä syödessä seuraan vaihtuvia maisemia ja mietin, miltä tuntuu taas olla osa sitä suurta ihmisjoukkoa, joka vaeltelee pitkin kenttää ja etsii katseellaan tuttuja. Joiden kasvoilta paistaa sellainen rauha, jota ei muualla näe. Ja joiden sydämessä on se sama usko, josta haluan pitää tiukasti kiinni.

Odotan niin paljon suvispitsaa ja spagettia, jotka värjäävät suun ympäryksen oranssiksi, sekä pienten laukkumyyjien huutelua - Ostakaa jäätelöää, joka menee joka vuosi tismalleen samalla nuotilla. Mutta ehkä kaikista eniten odotan sitä, kun herään aamulla teltassa auringon jo noustua korkealle ja kuulen kaiuttimista laulun, josta on ihana aloittaa uusi seurapäivä.

    - Kaunis aamuaurinkomme, kuinka paistat puhtaasti. Herran hyvyys ihmeellinen täyttää köyhät lapsesi.

mitä mulle kuuluu

Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei ole ollut voimia kirjoittaa useammin. Koko tämä vuosi on ollut yhtä tunteiden ja ajatusten vuoristorataa, ja moni asia on myös muuttunut. Mutta tänään, juuri tässä hetkessä, haluan jakaa edes pienen osan elämääni kuluneilta kuudelta kuukaudelta.

Tammikuussa mielenterveys- ja päihdetyön teoriaopinnot jatkuivat ja myös loppuivat. Nautin koulussa käymisestä ja odotin innolla, mutta myös jännityksellä sitä, millaiseen harjoittelupaikkaan tulisin pääsemään.

Yhdeksäs päivä sain vastata kysymykseen myöntävästi sydän täynnä rakkautta ja sain vihdoin alkaa pitämään valitsemaani kihlasormusta sormessani.

Helmikuussa aloitin harjoittelun mielenterveyskuntoutujien asumispalveluyksikössä, jossa koin, etten saanut tarvittavaa ohjausta tai perehdytystä ja ilmapiiri yhden työntekijän kanssa työskennellessä oli niin ahdistavaa, että aloin heti pohtia harjoittelupaikan vaihtamista. Sinnittelin kuitenkin opettajan toiveesta ensimmäisen viikon, mutta hiihtolomalla töihin palaaminen sai mut melkein itkemään ahdistuksesta, joten päätin ilmoittaa koululle, etten enää haluaisi jatkaa. Vaikka keskeyttäminen oli ainoa oikea ratkaisu, tuntui sydämessä pahalta lähteä sanomatta sanaakaan asiakkaille, joihin olin kerennyt jollakin tasolla kiintymään.

Pääsin myös vihdoin katsomaan hääjuhlapaikkaa, jonka olimme varanneet jo aiemmin.

Maaliskuussa opinnot päätettiin laittaa keskeytykselle sillä uutta harjoittelupaikkaa ei ollut enää saatavilla niin nopella aikataululla. Koulu tulisi hankkimaan uuden paikan syyskuusta alkaen.

Aloin etsimään töitä ja tekemään työhakemuksia. Sainkin pian paikan päiväkodista pyörämatkan päästä, jossa ystäväni oli ollut jo hetken aikaa töissä.

Sairastin koronan, joka meni onneksi ohi vain vähän pahempana flunssana.

Huhtikuussa työntoimenkuva muuttui ja lastenhoitaja nimike vaihtui henkilökohtaiseksi avustajaksi. Päädyin eri ryhmään ja olin vastuussa vain yhdestä lapsesta. Työ oli rankkaa, mutta myös välillä palkitsevaa.

Toukokuun loppuun mennessä olin ollut päiväkodissa työskentelyn aikana sairaana kahden viikon välein. Sairastin niin flunssan, noroviruksen ja ruokamyrkytyksenkin. Tämän kaiken lisäksi sain pesäpallopeleissä pallon kahdesti kaulaan ja päädyin kurkkupolille tutkittavaksi mahdollisen rustomurtuman takia. Olin sairaslomalla melkein viikon sillä en saanut rasittaa ääntä, jotta kurkku pääsisi paranemaan.

Pääsin myös juhlimaan rakkaan serkkuni ja tulevan kaasoni yo-juhlia, joissa suurimman osan ajasta olin mekon hihat käärittynä keittiössä tiskaamassa sekä ystäväni yo-juhlia.

Vietimme myös kaveriporukalla vappua ja juhlimme leijonien mm-kultaa. 

Kesäkuu tuntui kestävän ikuisuuden. Sairastuin jälleen flunssaan, jonka takia jouduin jättämään ihanan ystäväpariskunnan häät väliin. Veljen hääjuhlapäivänä ääntä ei lähtenyt ja sain viimeiseen asti stressata siitä, miten puheen pitäminen juhlassa onnistuisi. Sain myös kunnian toimia juhlassa kuvaajana ja oli ihana päästä editoimaan jälleen hääkuvia pitkän tauon jälkeen.

Pääsimme kuuntelemaan tulevaan vihkikirkkoon häämarsseja sekä miettimään, missä häiden potrettikuvat tultaisiin ottamaan.

Vietin ihanan juhannuksen vanhempien sekä isovanhempien mökeillä ollessa ja näin sukulaisia. 

Hetken kestäneen toiveikkuuden jälkeen, flunssa jatkuikin ja aamuisin heräsin siihen, että kurkku, nenä ja korvat olivat ihan tukossa. Ääni lähti myös uudelleen ja suviseuroissa puheen ja laulujen päälle puhuminen pahensi tilannetta.

Oli ihanan levollinen ja tunnelmallinen olo suviksissa. Nautin äärettömän paljon ihmisten näkemisestä, juttelemisesta, hyvästä ruuasta, puheiden ja laulujen kuuntelemisesta ja kauniista auringonlaskuista. Ainoa, mikä sai mielen välillä laskemaan oli se, etten pystynyt laulamaan yhtäkään laulua alusta loppuun.

Heinäkuu on alkanut lomatunnelmissa. Olen valvonut myöhempään ja nukkunut pidempään. Aloittanut lukemaan suviksista ostettua kirjaa Ihanan kamalaa, joka vaikuttaa lupaavalta sekä pohtinut, että haluaisin pian ostaa laatikollisen mansikoita, jotta voisin pilkkoa ne pakastimeen talvea odottamaan.

Tämä kuukausi tulee menemään kihlatun pihaa tehdessä sekä toivottavasti kirjoittaessa jatkoa novellisarjalle, joka ehkä vielä joskus saa päätöksensä ja antaa siten tilaa uusille ideoille ja teksteille, jotka ovat hukkuneet liian pitkäksi aikaa.

Minun täytyy myös pakata pienen yksiöni tavarat laatikoihin ja tehdä muuttosiivous. Sen lisäksi pääsen viettämään ystäväpariskunnan häitä sekä omia polttareitani, jotka ovat muuten elämäni ensimmäiset. En siis tiedä mitä odottaa.

Elokuussa yritän saada hoidettua loput hääasiat, kuten käydä sovittamassa häämekkoani, jonka vuokraan niin ihanalta yrittäjältä, että voisin suositella häntä ihan jokaiselle.

Sitten tuleekin aika sanoa - tahdon ja saan viettää omia häitäni, joiden takia viimeinen puoli vuotta on ollut yhtä kaaosta, mutta myös valtavaa odotusta ja innostusta. Samaan aikaan niin ihanaa ja stressaavaa. Toivoa, että ne olisivat jo ja sitten taas toisaalta ajatella, että elämä on hyvää juuri nyt, sellaisena kuin se on, ja että haluan nauttia vielä viimeisistä hetkistä, kun saan asua yksin.

Ja vielä lopuksi. Pieni pyyntö juuri sinulle, joka luet tätä juuri nyt. Minä näen vain lukuja ja numeroita. Toisinaan nimiä ilman kasvoja tai muita tietoja. Kertoisitko jotain itsestäsi minulle. Pienen palan elämääsi tai sitä millainen sinä olet tai että mikä saa sinut lukemaan näitä tekstejä. Olisin siitä äärettömän kiitollinen! ❤️