mitä mulle kuuluu

Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei ole ollut voimia kirjoittaa useammin. Koko tämä vuosi on ollut yhtä tunteiden ja ajatusten vuoristorataa, ja moni asia on myös muuttunut. Mutta tänään, juuri tässä hetkessä, haluan jakaa edes pienen osan elämääni kuluneilta kuudelta kuukaudelta.

Tammikuussa mielenterveys- ja päihdetyön teoriaopinnot jatkuivat ja myös loppuivat. Nautin koulussa käymisestä ja odotin innolla, mutta myös jännityksellä sitä, millaiseen harjoittelupaikkaan tulisin pääsemään.

Yhdeksäs päivä sain vastata kysymykseen myöntävästi sydän täynnä rakkautta ja sain vihdoin alkaa pitämään valitsemaani kihlasormusta sormessani.

Helmikuussa aloitin harjoittelun mielenterveyskuntoutujien asumispalveluyksikössä, jossa koin, etten saanut tarvittavaa ohjausta tai perehdytystä ja ilmapiiri yhden työntekijän kanssa työskennellessä oli niin ahdistavaa, että aloin heti pohtia harjoittelupaikan vaihtamista. Sinnittelin kuitenkin opettajan toiveesta ensimmäisen viikon, mutta hiihtolomalla töihin palaaminen sai mut melkein itkemään ahdistuksesta, joten päätin ilmoittaa koululle, etten enää haluaisi jatkaa. Vaikka keskeyttäminen oli ainoa oikea ratkaisu, tuntui sydämessä pahalta lähteä sanomatta sanaakaan asiakkaille, joihin olin kerennyt jollakin tasolla kiintymään.

Pääsin myös vihdoin katsomaan hääjuhlapaikkaa, jonka olimme varanneet jo aiemmin.

Maaliskuussa opinnot päätettiin laittaa keskeytykselle sillä uutta harjoittelupaikkaa ei ollut enää saatavilla niin nopella aikataululla. Koulu tulisi hankkimaan uuden paikan syyskuusta alkaen.

Aloin etsimään töitä ja tekemään työhakemuksia. Sainkin pian paikan päiväkodista pyörämatkan päästä, jossa ystäväni oli ollut jo hetken aikaa töissä.

Sairastin koronan, joka meni onneksi ohi vain vähän pahempana flunssana.

Huhtikuussa työntoimenkuva muuttui ja lastenhoitaja nimike vaihtui henkilökohtaiseksi avustajaksi. Päädyin eri ryhmään ja olin vastuussa vain yhdestä lapsesta. Työ oli rankkaa, mutta myös välillä palkitsevaa.

Toukokuun loppuun mennessä olin ollut päiväkodissa työskentelyn aikana sairaana kahden viikon välein. Sairastin niin flunssan, noroviruksen ja ruokamyrkytyksenkin. Tämän kaiken lisäksi sain pesäpallopeleissä pallon kahdesti kaulaan ja päädyin kurkkupolille tutkittavaksi mahdollisen rustomurtuman takia. Olin sairaslomalla melkein viikon sillä en saanut rasittaa ääntä, jotta kurkku pääsisi paranemaan.

Pääsin myös juhlimaan rakkaan serkkuni ja tulevan kaasoni yo-juhlia, joissa suurimman osan ajasta olin mekon hihat käärittynä keittiössä tiskaamassa sekä ystäväni yo-juhlia.

Vietimme myös kaveriporukalla vappua ja juhlimme leijonien mm-kultaa. 

Kesäkuu tuntui kestävän ikuisuuden. Sairastuin jälleen flunssaan, jonka takia jouduin jättämään ihanan ystäväpariskunnan häät väliin. Veljen hääjuhlapäivänä ääntä ei lähtenyt ja sain viimeiseen asti stressata siitä, miten puheen pitäminen juhlassa onnistuisi. Sain myös kunnian toimia juhlassa kuvaajana ja oli ihana päästä editoimaan jälleen hääkuvia pitkän tauon jälkeen.

Pääsimme kuuntelemaan tulevaan vihkikirkkoon häämarsseja sekä miettimään, missä häiden potrettikuvat tultaisiin ottamaan.

Vietin ihanan juhannuksen vanhempien sekä isovanhempien mökeillä ollessa ja näin sukulaisia. 

Hetken kestäneen toiveikkuuden jälkeen, flunssa jatkuikin ja aamuisin heräsin siihen, että kurkku, nenä ja korvat olivat ihan tukossa. Ääni lähti myös uudelleen ja suviseuroissa puheen ja laulujen päälle puhuminen pahensi tilannetta.

Oli ihanan levollinen ja tunnelmallinen olo suviksissa. Nautin äärettömän paljon ihmisten näkemisestä, juttelemisesta, hyvästä ruuasta, puheiden ja laulujen kuuntelemisesta ja kauniista auringonlaskuista. Ainoa, mikä sai mielen välillä laskemaan oli se, etten pystynyt laulamaan yhtäkään laulua alusta loppuun.

Heinäkuu on alkanut lomatunnelmissa. Olen valvonut myöhempään ja nukkunut pidempään. Aloittanut lukemaan suviksista ostettua kirjaa Ihanan kamalaa, joka vaikuttaa lupaavalta sekä pohtinut, että haluaisin pian ostaa laatikollisen mansikoita, jotta voisin pilkkoa ne pakastimeen talvea odottamaan.

Tämä kuukausi tulee menemään kihlatun pihaa tehdessä sekä toivottavasti kirjoittaessa jatkoa novellisarjalle, joka ehkä vielä joskus saa päätöksensä ja antaa siten tilaa uusille ideoille ja teksteille, jotka ovat hukkuneet liian pitkäksi aikaa.

Minun täytyy myös pakata pienen yksiöni tavarat laatikoihin ja tehdä muuttosiivous. Sen lisäksi pääsen viettämään ystäväpariskunnan häitä sekä omia polttareitani, jotka ovat muuten elämäni ensimmäiset. En siis tiedä mitä odottaa.

Elokuussa yritän saada hoidettua loput hääasiat, kuten käydä sovittamassa häämekkoani, jonka vuokraan niin ihanalta yrittäjältä, että voisin suositella häntä ihan jokaiselle.

Sitten tuleekin aika sanoa - tahdon ja saan viettää omia häitäni, joiden takia viimeinen puoli vuotta on ollut yhtä kaaosta, mutta myös valtavaa odotusta ja innostusta. Samaan aikaan niin ihanaa ja stressaavaa. Toivoa, että ne olisivat jo ja sitten taas toisaalta ajatella, että elämä on hyvää juuri nyt, sellaisena kuin se on, ja että haluan nauttia vielä viimeisistä hetkistä, kun saan asua yksin.

Ja vielä lopuksi. Pieni pyyntö juuri sinulle, joka luet tätä juuri nyt. Minä näen vain lukuja ja numeroita. Toisinaan nimiä ilman kasvoja tai muita tietoja. Kertoisitko jotain itsestäsi minulle. Pienen palan elämääsi tai sitä millainen sinä olet tai että mikä saa sinut lukemaan näitä tekstejä. Olisin siitä äärettömän kiitollinen! ❤️