maanantai 6. kesäkuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #69

Pesukoneen linkous on juuri loppumaisillaan, kun nostan katseeni kelloon ja mietin, pitäisikö minun vielä jäädä hetkeksi vai lähteä jo Aadan kämpälle nukkumaan. Ilta on vaihtumassa yön pikkutunteihin ja aivot alkavat kaivata lepoa kaiken sen koko päiväisen sosialisoitumisen jälkeen. 
On ollut ihana jutella kaikkien näiden ihmisten kanssa, jotka ovat raahautuneet seurojen jälkeen Matiaksen ja Severin kämpälle, mutta huomaan väsyväni henkisesti ja fyysisesti herkemmin suurissa iltakylissä.
Tiedän, että Matias haluaisi minun vielä jäävän sillä emme ole kerenneet vaihtaa juuri sanaakaan koko illan aikana. Minun pitää kuitenkin miettiä myös ylihuomenna olevaa koetta, johon kuuluvaa tenttialuetta en ole vielä edes avannut kirjasta. Mitenköhän sekin tulisi menemään tällä menolla.
Kävelen Matiaksen selän taakse ja lasken käden sen olkapäälle. 
- Tuutko vaikka eteiseen hetkeksi? kysyn ja hymyilen kaiken sen väsymyksen keskeltä.
- Joo, odota hetki, se sanoo ja huikkaa Severille ja Jullelle tulevansa kohta takaisin. 
Menemme peräkkäin kapeaa käytävää pitkin eteiseen, joka on jäänyt valtavan kenkä- ja takkimeren alle. Jään seisomaan seinän viereen ja annan pään retkahtaa sitä vasten. Matias pysähtyy vähän matkan päähän minusta ja siirtää kädellään poskille tulleen hiussuortuvan korvansa taakse. Se on alkanut kasvattaa pidempää lettiä ja näyttää tällä hetkellä vielä vähän enemmän lätkäpelaajalta kuin aiemmin.
- Oliko mukava ilta? se kysyy hiljaa ja katselee mua pää kallellaan, josta tiedän, että se näkee jotain enemmän kuin muut.
- Ei mun varmaan tarvi selittää, sanon sille, suljen silmät ja tunnen miten vesi kihoaa niihin.
Kuulen Matiaksen siirtyvän ihan viereen. Se vetää mut lähelleen ja heijaa sylissään. 
En ole hetkeen ollut näin sekaisin itseni kanssa. 
- Mä en enää tiedä, miten mun pitäisi olla, huokaan ja yritän pidätellä kyyneliä, jotka ovat alkaneet valumaan jo poskipäitä kohti.
- Riittää, kun vaan oot. Ei sun tarvi jaksaa muuta, Matias sanoo lempeällä äänellä ja halaa tiukemmin.
 - Tavallaan tiedän sen, mutta musta on vaan niin raskasta käydä näitä asioita aina vaan uudelleen läpi. Tuntuu, että ajatukset vaan kiertää kehää, enkä pääse ikinä eteenpäin, sanon ja puristan sen t-paidan kangasta nyrkkini sisään.
- Ehkä ei ookkaan tarkoitus, että just nyt asioiden pitäis selkiintyä. Toisinaan sitä tarvii tilaa tunteille, jotka saattaa jäädä vähän syrjään. Että onko se nyt ikävää, surua vai pelkoa. On ihan okei tuntea mitä tahansa niistä. On parempi antaa sen tunteen tulla, ku yrittää estää sitä. Siinä sä teet vaan hallaa itelles, jos työnnät niitä pois. Tunteen kans voi oppia elämään, kunhan se ei kahlitse. Ja muistatko mitä me puhuttiin siitä terapiasta sillon muutamia viikkoja sitten? Että sun ois hyvä hakea sitä. Siitä ois sulle varmasti apua, Matias jatkaa. 
- Mä ymmärrän mitä sä ajat takaa, mutta mä en vaan tiedä osaanko. Osaanko antaa niille tilaa tai haluanko, että muhun sattuu. Ois vaan niin helppo olla tuntematta mitään. 
- Lili... Muistan, ku sanoit, että sun äidin kuoleman jälkeen olit ihan varma, ettet selviytyis päivääkään, mutta siinä sä vaan olet. Ei se oo varmaan yhtään sen mukavampaa nyt ku silloinkaan, mutta ehkä vähän helpompaa. Sun ei tarvitse miettiä sitä jatkuvasti. Pystyt keskittymään elämässä muihinkin asioihin. Ehkä oot jollain tavalla hyväksynyt, että niin tapahtui. Että niin kuuluikin tapahtua. Että sillä oli joku suurempi tarkoitus, jota me ei voida ehkä koskaan ymmärtää. Riittää, että taivaan Isä tietää, miten meidän elämä tulee menemään. 
- Niin... Sä olet varmaan oikeassa, mutta mä en tiedä näenkö niin pitkälle, että voisin tässä matkalla hyväksyä kaikki nää olot mitä koen. Tuntuu, että mun mieli ja keho on koko ajan taistele - pakene tilassa, enkä osaa jostain syystä päästää irti. Oon väsynyt siihen, että ihmiset hokee, että kyllä se elämä jatkuu ja että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Tai ehkä kaikista pahinta on se, että joku toivottelee tsemppiä. Ihan ku se muuttais mitään. Isä ei herää äkillisesti henkiin, eikä tää kipu häviä mihinkään. Päinvastoin. Sä ja Julle taidatte olla ainoita, jotka edes yrittää ymmärtää. Ja se on jo paljon se. 
- Kaikilla ei oo samanlaisia kokemuksia. Jonkun, joka ei oo ikinä menettänyt ketään läheistä voi olla tosi vaikea edes vähän kuvitella, miltä se vois tuntua tai miten suhtautua sellaiseen ihmiseen, joka on juuri joutunut luopumaan toisesta. Ja silläkin on iso merkitys, miten ihmiset on oppineet käsittelemään surua. Osa tarvii enemmän omaa aikaa ja rauhaa käydä tapahtunutta läpi. Osalle on helpompi vaan painaa menemään ja yrittää turruttaa sitä surua aktiivisen elämän alle, ettei tarvis muistaa tai miettiä mitään. Ja lopulta me ei kuitenkaan voida sanoa, mikä on kaikista parhain tapa. Me ollaan ihmisinä niin erilaisia kokemaan yhtään mitään. 
Matias pitää katseensa pitkään silmissäni. Ehkä saadakseen minut vakuuttumaan sanoistaan tai varmistuakseen, että selviän kohta yksin matkan keskustan läpi Aadan kämpälle. 
- Pärjäätkö? se kysyy ja sen silmissä häilähtää tumma varjo. 
Nyökkään, vaikka en ole itsekään varma vastauksestani. 
En ole nykyään oikeastaan varma mistään muusta kuin siitä, etten aio enää koskaan päästää edessä seisovaa tyyppiä lähtemään elämästäni. 
Sormet puristavat kättäni. Peukalo silittää hellästi kämmenselkää. 
Katson Matiasta ja silmäni ovat täynnä kaipausta. 
Miten voi olla niin ikävä toisen lähelle, vaikka toinen on aivan vieressä kiinni. 
Kun tuntuu, ettei mikään riitä. 
Ja ajateltuani sitä, huomaan pelkääväni, etten kohta enää kykene päästämään toisesta irti.
- Jumalan rauhaa, kuiskaan poski sen kaulaa vasten. 
- Jumalan rauhaa, Matias sanoo, rutistaa vielä kerran tiukasti itseään vasten ja vetäytyy sitten askeleen taaksepäin. 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

vuodet vierii

sanani ovat olleet kadoksissa aivan liian pitkään.
yritän löytää tien takaisin sinne,
missä sydämeni oli lähellä särkyä
ja elämä tuntui pysähtyvän raiteilleen.

olen seisonut edessäsi kadulla.
kuiskannut mielessäni,
etten enää osaa edes vihata sinua.
pyydän mielessäni,
ettei sinunkaan tarvitsisi tänään vihata minua.

juoksen sillan yli niin lujaa kuin pääsen.
juuri kun olen noussut jaloilleni
tuntuu,
että kaikki romahtaa allani.

pelkään menneisyyteni haamuja,
jotka tuntuvat toisinaan ottavan minusta vallan.
enkä haluaisi enää hukkua.

sinä seisot vierelläni kirkon käytävällä.
sanat takertuvat kurkkuuni kun mietin,
miten maailma on johdattanut meidät toisillemme.
eikä minulla ole enää syitä lakata uskomasta,
että onnellisia loppujakin on olemassa
kaikkien näiden vuosien jälkeen.