Lumihuntu on peittänyt maan ja puut. Katson ikkunasta ulos. En tiedä itkeäkö vai nauraa. En tiedä olenko onnellinen vai surullinen. Voisinko vastata siihen tutuksi tulleeseen kysymykseen, hyvin kai. Mieliala muuttuu hetkessä. Välillä on niin hyvä olla. Toisina hetkinä ympärillä ei ole mitään hyvää.
Monta häilyvää hetkeä.
Pienen pientä kipinää.
Elämän liekki joskus roihuaa.
Toisinaan hiipuu nopeaa.
Monen monta on ihmeellistä asiaa.
Voiko koskaan avata vastausten rasiaa.
Elä kysy -Miksi?
Ajattele, että siksi.
Siksi, että se on niin tarkoitettu.
Puhuttiin viestinnäntunneilla kuolemasta. Siitä, että jokaisella ihmisellä on rajallinen elämä. Se päättyy joskus, ja sitä ei voi itse tietää. Jotenkin kuoleminen ja kuolema yleisellä tasolla on tullut itseä lähelle viime aikoina. On alkanut ymmärtämään ja tajuamaan, että omakin elämä päättyy joskus. Ei ehkä tänään, mutta huomenna, vuoden päästä tai kolmen kymmenen vuoden päästä.
Joskus on vaikea ymmärtää,
miten kaikki on tarkoitettua.
Joskus on vaikea kohdata,
jonkun surua kantavan kasvot.
Joskus on vaikea kertoa,
mikä mielessä kaihertaa.
Joskus on vaikea vain olla.
Lohduttaa, auttaa, jakaa toisten taakkoja.