Eihän pahaa ihmistä voi rakastaa

Maleksin kaupungilla ja katselin kauppojen ikkunoista sisään. Joka puolella näkyi jouluvaloja. Avasin kahvilan oven ja kävelin tiskille. Tilasin minttukaakaon ja istuin sitten nurkkapöytään, kauas kaikista. Selasin instagramin läpi ja otin sitten ehkä liiankin tutuksi tulleen mustekynän käteeni. Olin ostanut uuden vihkon. Sen kansissa oli se sama kuvio. Sisäpuolella sivujen reunoja koristivat sydämet.

Kiedoin kaulahuivia tiukemmin ympärilleni kävellessäni viimassa eteenpäin. Heilautin korttia portin edessä ja se avautui naristen. Nousin kiviportaita ylös, ja sitten törmäsin johonkin. Kaaduin ja löin pääni portaan reunaan. Silmissä sumeni ja tunsin oksettavaa pyörrytystä. Joku nosti minut varovaisesti pystyyn.
-Anteeksi.
Yksi sana, ja se sai minut voimaan entistä pahemmin. Miksi juuri nyt? Olisin halunnut vajota maan alle ja pysyä siellä seuraavat seitsämän vuotta. Oli vain pakko kohdata toisen katse.
Vetää se epäaito hymy kasvoille ja sanoa- Ei se mitään. Se oli mun vika. En kattonu yhtään eteenpäin, ku kävelin.
Tuttu hymy valaisi toisen kasvoja. Hento ja ujo. Silmät tuikkivat lämpimästi. Niissä oli sitä jotain. Sitä elämän iloa ja myönteisyyttä. Sitä, mitä minulla ei ollut ollut enää pitkiin aikoihin. Musta möykky kasvoi sisälläni. Päässäni jyskytti raastava kipu. Ajatukset lensivät missä sattuu. Siinä tilanteessa ei ollut mitään järkeä. Kuin olisi ollut unessa, ja tajunnut, että siitä voi herätä. Mutta siitä unesta ei voinut herätä, koska se ei ollut unta laisinkaan.
-Sattuuko sulla paljonki?
Käsi kosketti varovaisesti päätäni. Henkäisin kivusta ja käsi lennähti pois yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
-Sori ei mulla ollu oikeesti tarkotus satuttaa.
-Nii.. Kyllä mä tiiän. Kukapa sitä nyt tahallaan.
-Pärjäätkö sää?
-Joo. Ei tässä mitään. Särkylääkettä ja lepoa. Kyllä se sillä ohi menee.
-Oikeesti mä oon niin pahoillani.
Elä oo, koska ei sun tarvi. Sun laisen ihmisen tarvis olla mistään pahoillaan. Toisin ku mun. Mä oon paha ihminen. Hyvä, ku mussa on enää ees vähän jotain hyvää. Mä en tajua, mikset sä jo lähteny. Miksi sä ees välität sattuuko mulla vai ei. Ei sun tarvis välittää. Sun ei tarvis välittää mistään mitään. Koska mikään ei oo hyvin. Ei oo koskaan ollutkaan. Tai oli joskus, mutta siitä mä en muista mitään. Se on jossain pimennossa. Enkä mä nää enää menneisyyttä. En pysty näkemään, tai sitte mä en vaan halua nähä. Koska mulla ei voi enää koskaan olla samanlaista. 
-Sovitaan, et se ei ollu kummankaan vika. Kättä päälle ja se on sitte sovittu.
Nostin käden varovaisesti ylös. Toinen läpsäisi sitä kevyesti. Se oli siinä sitte. Nyt vaan unoha tää. Mä en halua, että muistat tätä enää koskaan. Satuttais liikaa. Satuttais liikaa se, et nuin hyvä ihminen harmittelis jälkeenpäin jotain sellasta, mitä ei oikeesti tehny..

Nousin portaat ylös asti. Avasin oven hopean värisellä avaimella ja suljin sen sitten perässäni. Riisuin kengät eteiseen ja istuin sängylleni turtana. Toivoin mielessäni, että näkisin hänet vielä joskus. Unoha se ihminen. Ei se oikeesti välitä susta. Eihän pahaa ihmistä voi rakastaa, vai voiko?

Teksti on fiktiivinen itsenäinen jatko-osa edelliselle postaukselle.