Tuuli lennätti hiukset silmille. En meinannut nähdä kunnolla eteeni, kun kävelin rantatietä metsänlaitaa kohti. Tänään halusin hymyillä ja nauraa. Näyttää, että pitkästä aikaa meni hyvin. Pysähdyin rannalle. Seisoin kivellä ja katselin järvenselälle. Oli jotenkin vapautunut olo. Siinä hetkessä olisi tehnyt mieli melkein nousta lentoon. Katselin lokkeja, jotka liitelivät taivaalla. Välillä ne syöksyivät lähelle vedenpintaa ja nappasivat kalan suuhunsa. Sen hetken olisin halunnut ikuistaa. Ikuistaa mielen mustiin syövereihin kaikkien surujen ja murheiden keskelle muistuttamaan minua siitä, että elämässä on paljon kaikkea hyvää.
Istuin jälleen kerran aulan penkillä. Sillä samalla penkillä, millä aina aikaisemminkin. Siitä näki parhaiten ulos. Katselin harmaata taivasta ja usvaa, joka leijaili veden yläpuolella. Väsytti ja istuin siksi hiljaa. Aulassa ei ollut sitä samaa tunnelmaa, kuin monina muina aamuina. Ei sitä tuttua puheensorinaa, joka herätti kaikista väsyneimmänkin kuuntelemaan. Tänään kaikki tuntuivat olevan yhtä väsyneitä, kuin minä.
-Väsyttääkö sua, ku et oo hymyilly tänään niin paljo, ku yleensä?
Se pysäytti. Pysäytti miettimään sitä, että hymyilinkö minä sitten yleensä vähän, vai paljon. Sillä hetkellä olisin halunnut vastata hymyillen, ja sanoa, että olin vain omissa ajatuksissani, mutta oli pakko myöntää se, että olin väsynyt. Väsynyt opiskelemaan, väsynyt keskustelemaan, väsynyt kuuntelemaan.
Muutaman oppitunnin jälkeen palasin kämpälleni hiljaisena ja väsyneenä. Makasin sängyllä viltin alla ja annoin ajatusten laukata. Lopulta nukahdin.
Melkein kahden tunnin jälkeen heräsin virkeämpänä. Hymyilytti se, että aamulla olin ollut muka niin väsynyt.
Teksti on osittain fiktiivinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤