revontulia

Seisoin katulampun alla. Mun hiuksille leijaili lumihiutaleita. Ne oli kuin pieniä tähtiä. Seisoin ja odotin, että tulisit, mutta sua ei näkynyt. Aloin tärisee, koska mulla oli niin kylmä. Matkalaukku nojas mun jalkaa vasten, valmiina lähtöön. Mua alko palelee ihan sairaasti, mutta en halunnu palata enää kotiin. Tai ei sitä kodiksi voinu sanoa. Se oli enemmänki ku joku vankila. Ikkunoissa kalterit. Huoneen ovet oli öisin lukossa. Piti painaa nappia, jos halus yöllä vessaan. Sossut vahti jokaista liikettä. Ei saanu olla lainkaan vapaasti. Ihan ku oisin ollu joku hullu nuori, joka puukottaa jotain niistä selkään. No olihan siellä niitäkin. Sellasia tyyppejä, joita piti oikeesti pelätä. Mä kiersin ne kaukaa, ettei ne vois tehä mulle mitään. Vetäydyin aina varjoihin, jos joku meni ohi.

Olin karannu koulun jälkeen. Matkalaukku oli oottanu kaupan eteisessä. Sun ois pitäny tulla jo. Yhtäkkiä mutkasta näky autonvalot. Sä kaahasit paikalle, ku joku hullu. Nousin auton kyytiin ja sä kiihytit siitä paikalta nopeesti pois. Katoin sua kysyvä ilme kasvoillani. Sä et kerenny selittää. Sanoit, että oota hetki. Ajoit jotain pikkuteitä pitkin. Lopulta saavuttiin jonkun mökin pihaan. Oksensin lumihankeen. Autossa oli jo ollu paha olo, mutta olin saanu pidätettyä sinne mökille asti vaan siinä pelossa, että sotkisin sun auton.

Tartuit mua kädestä ja vedit perässä mökin taakse. Avasit oven ja me mentiin sisälle. Takassa palo tuli ja mä mietin, että olitko sä sytyttäny sen sinne ennen ku hait mut, vai oliko siellä mökissä joku muukin. Käskit mun jättää kamat siihen pikkuruiseen eteiseen. Sitte veit mut istumaan sohvalle ja tulit lopulta siihen viereen istumaan. Käskit kattoo ikkunasta ulos. Järven yläpuolella näky vihreitä revontulia. Kateltiin niitä ja jossain vaiheessa otit mua kädestä kiinni.

Mentiin keittiöön ja otit jääkaapista kanasalaattia. Mun lempiruokaa ja arvaa olinko mä ihmeissäni, koska en ollut omasta mielestä koskaan kertonu sulle, et tykkäsin siitä. Syötiin sitä ja sit jossain vaiheessa kysyin, että miks olit ajanu niin lujaa. Sä pudistelit päätäs ja sanoit, että ei puhuta siitä. Mä tyydyin siihen ja jatkoin syömistä. Ajatukset surras mun päässä, mutta en jaksanu tarttua niistä mihinkään.

Illalla, kun mä menin nukkuu. Katoin viel huoneen ikkunasta ulos. Revontulet muodosti kuvioita ja ihan niinku mä oisin yhessä vaiheessa nähny sydämen. Ne muuttu tosi nopeesti. Välillä ne oli tummempia, välillä tosi haaleita. Ne oli mahtava luonnonilmiö, niinku sateenkaarikin. Painoin pään tyynylle ja tuijotin mustaa kattoa. Kuulin sun hiljaisen hengityksen viereisestä huoneesta.

Aamulla nousin aikasin ylös. Seisoin ulkona ja katselin yöllä satanutta puhtaan valkoista lunta. Sä tulit ulos hymyillen. Nakkasin sua kohti lumipallon. Sä väistit ja virnistit sitte. Kaappasit mut syliin ja sanoit, et oon nyt turvassa. Hymyilin sulle ja mentiin sitte sisälle syömään aamupalaa. Mietin koko päivän, että millasta mun elämä ois tästä eteenpäin. Poliisit varmaan lähtis ettii mua. Sossut ois nyt huolissaan, vai olisko ees. Olinko mä tosiaan turvassa? Ja jos olin, niin missä?

Muutamassa minuutissa tehty fiktiivinen teksti, jossa ei oo päätä eikä häntää :D