Yksin. Ihan liian yksin.

Yöllä en saa unta. Musta tuntuu, että en ajattele mitään, mutta siltikin mä ajattelen. Joskus makaan peiton alla silmät kiinni ja kuvittelen kaikkia asioita mun ympärille. Usein mä hoksaan tuijottavani taivaalle tai veteen. Katselen pilviä, auringonlaskuja ja vesisadetta. Niitä luonnon pieniä ihmeitä. Joskus sanon ääneen -Kattokaa kuin siisti taivas. Muut kattoo silmät ymmyrkäisinä ja sitte joku tokaisee -Sää se jaksat aina katella taivasta. Ite en ees tajua kattoa mitään tuommosia. Ehkä luonnosta on tullu mulle sen takia niin tärkeä, että mä nään siellä sen kaiken kauneuden, mitä en voi itsessäni nähdä. Nään ne kauniit kaiverrukset puiden rungoissa. Vesipisarat puiden lehdillä. Aallot, jotka paiskaantuvat rantahietikolle. Taivaan, joka joskus värjäytyy sateenkaaren väreihin. Yksin oleminen on hirveen ristiriitaista. Toisaalta tykkään olla yksin, mutta jokin mun sisimmässä kaipaa vierelle ystävää. Sellasta, jonka kans vois olla oma ittensä. Sellasta, jonka kans vois jakaa elämän  ilot ja surut.

Istun rantakivillä. Katselen maassa olevia lehtiä. Ne ovat kuihtuneita. Keltaisia ja ruskeita. Otan niitä kouraani ja pudotan hiljalleen veteen. Se sama tuttu tapa. Joka syksy teen sen. Ehkä se tuo mieleen muistoja. Hyviä ja huonoja, mutta merkityksellisiä. Niistä rakentuu vuosi toisensa perään. 

Teksti on fiktiivinen!