storm

Aamupalan jälkeen myrsky nousee mun sisällä. En pysty kohtaamaan kenenkään katsetta. Jos joku kattoo mua hitusenkin säälien, tunnen miten silmät kostuu, ja mun on pakko mennä pois. Tuntuu, ettei kukaan nää kuitenkaan tarpeeksi syvälle. Kahvilla syön pullaa hiljaisena. Toiset juttelee ja nauraa joillekin hyville jutuille. En jaksa ees yrittää kuunnella. En jaksa keskittyä mihinkään. Haahuilen käytävillä eteenpäin tietämättä minne mun kannattais mennä. En jaksa ihmisten seuraa. Tulee vaan paskempi olo. 

Kaikki käsketään saliin. Siellä on jotain yhteistä toimintaa. Meen sinne muiden mukana. Seison vähä aikaa salin reunalla ja nojaan seinään. Nään hymyjä joka puolella. Iloa ja onnea. Mulla ei oo kumpaakaan. Käännyn ja kävelen pois. Jonkun katse on täynnä myötätuntoa, muttei kukaan siltikään välitä. 

Kämpällä laitan oven lukkoon. Toivon, että joku tulis, mutta silti haluaisin vaan olla yksin. Tuntuu, ettei kellekään pysty kertomaan tarpeeksi. Ei kaikkea. En jaksa, enkä osaa. Annan kyynelten tulla. Pää nojaa polvia vasten. Itken hiljaa. Ulkona menee lentokoneita. Ne menee niin matalalla, että ääni kuuluu tosi isosti. Pelkään, että ne on jotain pommikoneita, vaikken niin uskokaan. Pelkään nykyään niin paljon. Pelkään pimeää, ja olemattomia askeleen ääniä.

Tuntuu, ettei maailmassa oo mitään hyvää. Mä vaan yksin keskellä ei mitään, tai ketään. 

teksti on fiktiivinen

Antaisinko elämän kuljettaa

myrskytuulten riepottelemana.

Antaisinko sen kuljettaa

aallokon paiskaamana.

Antaisinko polttaa

liekkimeressä.

Elämän säikeet on yhdistyny. On helpompi hengittää. Mennyt on vihdoin mennyttä. Kadulla näky entisiä koulukiusaajia. Mä menin ohi. En välittäny. Ei ne mulle huudellu mitään. Vaikka oiski, ni en ois välittäny. 

Pusken vastatuulessa eteenpäin. Kotiin on vielä matkaa. Oon onnellinen kaksivuotiaan hymystä. Englannin kokeesta, joka on viimein ohi. Suklaapatukasta, jonka sain luokkakaverilta, ku otettiin kisa siitä kumpi saa paremman numeron yhteiskuntaopista. 

Hymyilen vastaan tulevalle veteraanille. Koiran ulkoiluttajalle. Pojalle, joka juuri opettelee ajamaan ilman apurattaita. Hymyilen koko maailmalle. Niin pitkästä aikaa, että on pakko kirjoittaa se päiväkirjaan. 

Muistan syksyn. Kaamosmasennuksen. Pimeyden ja sen, kun oli vaan niin paha olla. Ku tuntu siltä, että taivas vois tipahtaa päälle millon vaan. 

Hymyilen vielä kotiovelle päästessänikin. Hymyilen äidille, joka kysyy -Miten koulussa meni?

Hymyilen pikkusiskolle, joka tulee näyttämään vesivärimaalaustaan. Hymyilen Ruskolle, kun se hyppää mua vasten ja yrittää nuolla mun kasvoja. 

Oon alkanu nauttimaan elämän pienistä iloista, ja se ilo kantaa pitkälle. 

teksti on fiktiivinen

elämää

Rinki näytti tiiviiltä. Ihmiset oli tuttuja. Niitä keiden seuraan olisi aina pitänyt pystyä menemään. Olin kevään alkaessa pikkuhiljaa ajautunut siitä porukasta pois. Vain muutama oli huomannut sen, muttei ollut kiinnittänyt siihen katsetta enempää huomiota. Mihin sellaisia ystäviä sitten tarvi. Siihen, että olisi tuntenut kuuluvansa edes jonnekin. Että elämällä olis jokin muukin tarkoitus, kuin olla yksin.

Aurinko meni pilvien taakse. Koivut oli saaneet lehtipuvut päälleen. Pakenin ajatuksia sinne vihreyden keskelle. Ajatuksia, joita oli liian vaikeaa sanoa ääneen. Pelkäsin enemmän muiden reaktioita, kuin sitä, että palaisisin loppuun säilöessäni niitä mielen mustiin syövereihin.

Polku tuntui loputtomalta. Olin paennut muiden luota sitä totuutta, etten enää kuulunut niiden ihmisten luokse. Askeleet olivat raskaita, mutta en jaksanut välittää. Se oli elämää, johon olin tottunut jo vuosia sitten, peruskoulun alkaessa. Tytöillä oli ollut omat juttunsa. Pojista ne oli puhunut ja shoppailemisesta. Siitä, miten viikonloppuna vedettäisiin kännit. Mä olin istunut sillä penkillä, joka oli joskus kauan sitten ollut sininen. 

      Lehdet rapisi jossain kauempana. Orava varmaan, tai ehkä jänis. Luonto oli joskus ollut mulle tärkeä. Nykyään mä pelkäsin liikkua yksin. Pelkäsin niin paljon, etten uskaltanut edes käyttää veljen koiraa iltalenkillä. Äiti oli sitä ihmetellyt, muttei ollut kysynyt kuitenkaan enempää.

       -Oota!

Käännyin ympäri. Mutkassa seisoi Eliel. Se oli seurannut mua. En tiennyt kuinka kauan. Seisoin siinä, ja odotin, vaikka en tiennyt kannattiko se. 

      -Tyyppi kävelee niin nopeesti, et pitää juosta, jos haluaa pysyä perässä.

      -On ollu pakko opetella, mumisin itekseni. 

Eliel kuuli, koska se pysähty ja kysy -Minkä takia?

En vastannut. En vaan jaksanut. Mitä se ees sille ois kuulunu. Se ois vaan nauranu ja haukkunu pelkuriksi.

       -Onko kaikki hyvin? se kysy ja katto mua silmiin.

Rohkee veto, mä ajattelin. Kaikki ei uskaltanu. Ne pelkäs varmaan, et vois saada katsekontaktista syövän tai jotain. 

     -Ei pitäis sun elämääs liikuttaa..

Häpesin itseäni heti sanojen jälkeen. En mahtanut sille mitään, että vastasin nykyään aina töykeästi takas. Ei mun asiat kuulunut kellekään. Varsinkaan tuollaiselle, joka ei tekis koskaan pahaa kärpäsellekään, jonka elämä oli kuin elokuvista, ja jolla oli maailman hyväntahtoisimmat silmät.

teksti on fiktiivinen

  Pysäkki.

Toiselle se voi olla hetki aikaa hengähtää.

Jollekin vain pieni piste matkan varrella.

Eräälle polun polun päättyminen.

Ei ole elämää ilman pysäkkejä.

pysäkillä

Seisoin salin reunalla. Katselin, kun pelasit keskittyneenä. Näin sinun hymyilevän aidosti. Teki mieli kääntää katse pois. Satutti, etten koskaan voisi seistä vierelläsi. En voisi koskaan hymyillä yhtä aidosti. En voisi olla se, joka pyyhkisi kyyneleesi, ja sanoisi -Oot tärkeä. 

Kävelin rantapolkua. Näin sinun istuvan kivellä pää painuneena. Istuin viereesi, ja otit kädestäni kiinni. Katselit joutsenia, joita näkyi kauempana. Niillä oli puhtaanvalkoset höyhenpuvut. Olinko itse koskaan ollut syvältä sisimmästäni yhtä puhdas. Yhtä kaunis.

Ne leikittelee taivaalla. Tanssii villisti. Niiden suunta vaihtuu yhtä nopeaa, ku mun ajatukset. Tulevaisuuteen vievä tie on ollut hämärässä. On se vähän vieläkin. En tiiä mitä tälle blogille käy. Miten pitkään tätä tuun jatkamaan. Oon tykänny tästä, ja kyllä tykkään edelleenkin, mutta tän hetkisessä elämän tilanteessa mulla ei riitä aika, eikä oo paljoa ajatuksia tai kirjotuksia jaettavaksi teille ihanille lukijoille.
Mää oon niin väsyny ajattelemiseen ja kirjottamiseen. Mun pää lyö tyhjää, ku mietin mitä tänne vois kirjottaa. Mä en pidä mitään virallista taukoa, mut voi olla, ettei hetkeen tuu mitään..
Tsemppiä kaikkeen maholliseen!