storm

Aamupalan jälkeen myrsky nousee mun sisällä. En pysty kohtaamaan kenenkään katsetta. Jos joku kattoo mua hitusenkin säälien, tunnen miten silmät kostuu, ja mun on pakko mennä pois. Tuntuu, ettei kukaan nää kuitenkaan tarpeeksi syvälle. Kahvilla syön pullaa hiljaisena. Toiset juttelee ja nauraa joillekin hyville jutuille. En jaksa ees yrittää kuunnella. En jaksa keskittyä mihinkään. Haahuilen käytävillä eteenpäin tietämättä minne mun kannattais mennä. En jaksa ihmisten seuraa. Tulee vaan paskempi olo. 

Kaikki käsketään saliin. Siellä on jotain yhteistä toimintaa. Meen sinne muiden mukana. Seison vähä aikaa salin reunalla ja nojaan seinään. Nään hymyjä joka puolella. Iloa ja onnea. Mulla ei oo kumpaakaan. Käännyn ja kävelen pois. Jonkun katse on täynnä myötätuntoa, muttei kukaan siltikään välitä. 

Kämpällä laitan oven lukkoon. Toivon, että joku tulis, mutta silti haluaisin vaan olla yksin. Tuntuu, ettei kellekään pysty kertomaan tarpeeksi. Ei kaikkea. En jaksa, enkä osaa. Annan kyynelten tulla. Pää nojaa polvia vasten. Itken hiljaa. Ulkona menee lentokoneita. Ne menee niin matalalla, että ääni kuuluu tosi isosti. Pelkään, että ne on jotain pommikoneita, vaikken niin uskokaan. Pelkään nykyään niin paljon. Pelkään pimeää, ja olemattomia askeleen ääniä.

Tuntuu, ettei maailmassa oo mitään hyvää. Mä vaan yksin keskellä ei mitään, tai ketään. 

teksti on fiktiivinen