elämää

Rinki näytti tiiviiltä. Ihmiset oli tuttuja. Niitä keiden seuraan olisi aina pitänyt pystyä menemään. Olin kevään alkaessa pikkuhiljaa ajautunut siitä porukasta pois. Vain muutama oli huomannut sen, muttei ollut kiinnittänyt siihen katsetta enempää huomiota. Mihin sellaisia ystäviä sitten tarvi. Siihen, että olisi tuntenut kuuluvansa edes jonnekin. Että elämällä olis jokin muukin tarkoitus, kuin olla yksin.

Aurinko meni pilvien taakse. Koivut oli saaneet lehtipuvut päälleen. Pakenin ajatuksia sinne vihreyden keskelle. Ajatuksia, joita oli liian vaikeaa sanoa ääneen. Pelkäsin enemmän muiden reaktioita, kuin sitä, että palaisisin loppuun säilöessäni niitä mielen mustiin syövereihin.

Polku tuntui loputtomalta. Olin paennut muiden luota sitä totuutta, etten enää kuulunut niiden ihmisten luokse. Askeleet olivat raskaita, mutta en jaksanut välittää. Se oli elämää, johon olin tottunut jo vuosia sitten, peruskoulun alkaessa. Tytöillä oli ollut omat juttunsa. Pojista ne oli puhunut ja shoppailemisesta. Siitä, miten viikonloppuna vedettäisiin kännit. Mä olin istunut sillä penkillä, joka oli joskus kauan sitten ollut sininen. 

      Lehdet rapisi jossain kauempana. Orava varmaan, tai ehkä jänis. Luonto oli joskus ollut mulle tärkeä. Nykyään mä pelkäsin liikkua yksin. Pelkäsin niin paljon, etten uskaltanut edes käyttää veljen koiraa iltalenkillä. Äiti oli sitä ihmetellyt, muttei ollut kysynyt kuitenkaan enempää.

       -Oota!

Käännyin ympäri. Mutkassa seisoi Eliel. Se oli seurannut mua. En tiennyt kuinka kauan. Seisoin siinä, ja odotin, vaikka en tiennyt kannattiko se. 

      -Tyyppi kävelee niin nopeesti, et pitää juosta, jos haluaa pysyä perässä.

      -On ollu pakko opetella, mumisin itekseni. 

Eliel kuuli, koska se pysähty ja kysy -Minkä takia?

En vastannut. En vaan jaksanut. Mitä se ees sille ois kuulunu. Se ois vaan nauranu ja haukkunu pelkuriksi.

       -Onko kaikki hyvin? se kysy ja katto mua silmiin.

Rohkee veto, mä ajattelin. Kaikki ei uskaltanu. Ne pelkäs varmaan, et vois saada katsekontaktista syövän tai jotain. 

     -Ei pitäis sun elämääs liikuttaa..

Häpesin itseäni heti sanojen jälkeen. En mahtanut sille mitään, että vastasin nykyään aina töykeästi takas. Ei mun asiat kuulunut kellekään. Varsinkaan tuollaiselle, joka ei tekis koskaan pahaa kärpäsellekään, jonka elämä oli kuin elokuvista, ja jolla oli maailman hyväntahtoisimmat silmät.

teksti on fiktiivinen