Kallioiden lumipeite on sulanut, mutta pinta tuntuu edelleen kostealta lapasen läpi. Aamuauringon säteet väreilevät sulassa rantavedessä ja jossakin kaukana horisontissa jää kannattelee tummapukuista pilkkijää.
Tämä on niitä harvoja paikkoja, jonne en sen yhden kesäkuisen päivän jälkeen enää tullut. En kyennyt. En uskaltanut. Oli aina liian suuri riski törmätä Liliin. Vaikka kalliot olivatkin hetken tuntuneet yhdistävän meitä, aloin pelätä, että jonain päivänä Matias ilmestyisi sinne Lilin käsipuolessa, ja silloin joutuisin jakamaan senkin pienen, mutta sitäkin tärkeämmän yhteyden Liliin sen kanssa. Ja että sen jälkeen ei olisi enää mitään sellaista, mihin Matias ei olisi jo kuulunut.
Kun vuosia sitten kymmenien vastaamattomien puheluiden ja miljoonan lukemattoman viestin jälkeen havahduin hereille kuullakseni, että Siiri oli hypännyt muutamia tunteja aiemmin junan alle, lakkasin jollakin tapaa elämästä. Unohdin itseni ja kaiken, mitä ihminen voi tuntea. Unohdin jopa sen, miltä tuntuu rakastaa.
Sitä yötä seurasivat painajaiset, joissa oma ääneni syytti siitä, etten ollut kyennyt pitämään Siiristä huolta. Ja kun joka iltainen koko kehon lukinnut nukahtamisen pelko ajoi kaatamaan alkoholia kitaan, ei vuoristorata voinut enää kuin syöksyä alaspäin. Aloin uskotella itselleni, etten enää ansainnut ketään tai mitään. Että millään ei enää koskaan olisi mitään merkitystä. Eikä ollutkaan. Ei moniin vuosiin. Ei ennen kuin tapasin Lilin sattumalta baarissa.
En muista siitä illasta juurikaan muuta kuin sen, kun havahduin hetkeksi hereille auton takapenkillä ja kuulin Lilin äänen vastaavan Matiaksen kysymykseen.
- Mun äiti kuoli heinäkuun lopussa.
Se ääni sai mun pasmat ihan sekaisin. Se oli niin täynnä surua ja kaipausta, että mä en meinannut millään kestää kuunnella. Enkä mä olisi halunnut tehdä mitään niin paljon kuin lohduttaa. Sanoa, että olisin ottanut kaiken kivun sen harteilta omilleni, jos olisin vain voinut. Mutta mä en saanut sitä sanottua, eikä Lili varmaankaan olisi arvostanut kännisen miehen elämän viisauksia siinä tilanteessa. Mutta jokin silti muuttui pysyvästi mun sydämessä sen automatkan aikana. Tajusin vain liian myöhään, että olin peruuttamattomasti antanut sydämeni tuntea sitä ihmistä kohtaan jotain muutakin kuin pelkkää välittämistä.