Haketta ja mutavelliä

Puolentoista tunnin jonotus ahtaassa autossa. Kamppeitten raahaamista kilometrin päähän. Haketta ja mutaa. Ulkovessoja ja jäistä vettä. Kaiuttimista kuuluva herätys aamulla. Riveittäin asuntovaunuja, autoja ja telttoja. Litramyyntipisteitä. Riisipuuroa, lohikeittoa, lihakeittoa ja spagettia. Vesisadetta ja auringon paistetta. Hymyileviä ihmisiä ja lippurivistö. Isoteltta ja 75 000 tuhatta ihmistä. Karkki- ja jätskikiska. Kännykänlatauspiste ja myymälä. Parin tunnin pitsajonot ja kipeät jalat. Pikkulapsia, äitejä ja isiä. Nuoria ja vanhoja. Tuttuja ja tuntemattomia. Ystäviä, niitä niin rakkaita ihmisiä. 

Viis päivää meni taas kerran liian nopeesti. Sai nauraa, hymyillä, jutella ja ehkä hieman ikävöidäkin. Sai nukkua asuntovaunussa vieretysten muutaman sisaruksen kanssa. Sai nähdä pitkästä aikaa ystäviä. Kävellä kumpparit jalassa mutavellissä ja väistellä pikkukengillä pahimpia rapakoita. Sai öisin kaatua rättiväsyneenä sängylle. Laittaa mutaiset kumpparit vaunun alle sateensuojaan. Sai iltaisin täristä kylmästä, koska ei jaksanut lähteä talsimaan muutamaa kilometriä lämpimempien vaatteiden takia. Sai syödä päivässä aina muutaman vihreän lipsin. Sai rampata edestakaisin pitkin kavereiden vaunuja, omaa vaunua ja kenttää. Sai tehdä neljäntunnin työvuoron ystävän kanssa. Sai iltaisin katsella auringonlaskua ja kuuta, joka niin kauniina loisti taivaalla. Sai nauttia yhdessä olosta. Siitä, että sai laulaa satojen ihmisten kanssa ja istua vieretysten kapeilla puupenkeillä. 

Ikimuistoinen, ihana, tärkeä, tunnerikas.. nuilla sanoilla kuvailisin tuota reissua, nuita päiviä. 

kuva otettu puhelimella, joten laatu on mitä on..

Mitä on kauneus?

Mun mielestä kaunis ihminen ei tarkota sitä, että on värjätyt hiukset, hullusti meikkiä kasvoissa, kynsilakkaa yms. Kyllä jotkut ihmiset on kauniita, kun on meikattu silleen luonnollisesti, mutta koska ite en meikkaa, niin mun mielipide on se, että luonnolliset ihmiset on kaikista kauneimpia. En tällä tarkota sitä, että ei vois käyttää huulirasvaa, kihartaa tai suoristaa hiuksia tms.

Joskus on tehty joku sellanen kysely, missä on kysytty pojilta niitten mielipidettä siitä, että millaset tytöt on kaikkien kauniimpia ja kaikki oli vastannu, et sellaset tytöt, joilla ei oo meikkiä kasvoilla.

Aina joskus itellä tulee sellanen olo, et oonkohan mää kenenkään mielestä kaunis. En oo mikään itserakas ja näin, mutta voin sanoo, että omasta mielestäni mää oon ihan suhkot kaunis. Helposti sitä vaan tulee ajateltua, et mitäköhän muut ajattelee musta.

Vielä puolivuotta sitten inhosin mun hiuksia. Ne oli liian paksut, niissä oli rumat kiharat ja ne näytti ihan peikkohiuksilta. Nykyään mää oon oppiny tykkäämään niistä ja eri tavoilla laitettuina ne saa näyttämään tosi kivoilta. Mun hiukset on pitkään ollu tosi huonokuntoset, mutta pikkuhiljaa ne on alkanu tuntumaan taas pehmeiltä ja ne on saanu jo jonkun verran kiiltoaki. Musta tuntuu, että osittain sen karheuden vuoksi mulla on niin kiharaiset hiukset. Ei sellasissa tosi liukkaissa ja hyväkuntosissa hiuksissa meinaa pysyä kiharat, vai ootteko samaa mieltä?

Kauneus voi olla vaikka minkalaista. Sitä, että joku hymyillessään näyttää tosi kauniilta. Sitä, että jonkun ihmisen kasvot vaan on tosi kauniit. Sitä, että meikittömät kasvot on kauniit. Se, että on oma ittensä, voi tehä ihmisestä kauniin. Niin monet asiat. Ei sitä tässä kirjoittaessa hoksaa, mutta sillon ku kävelee vaikka kadulla, niin voi sanoo, että ketkä ihmiset on omasta mielestä kauniita. Toisaalta jokainen ihminen on omalla tavallaan kaunis/komea.

Mitä mieltä te ootte yleensäkin siitä, että mitä kauneus on, ja miten tää oli teiän mielestä kirjotettu?

I love summer

Perjantai meni Siikkiksellä kavereita nähessä. Juttelin ja nauroin. Oli ihana nähä pitkästä aikaa niin paljon tuttuja, kavereita ja ystäviä. Yöllä ajeltiin ystävän luo Oulunsaloon. Kerättiin seittämän kukkaa tyynyn alle siinä toivossa, että nähtäis pojista unia, mutta turha toive oli, tai ainakaan ite en nähny kenestäkään xd. 

Lauantaina juteltiin, pelattiin yhtä lautapeliä, sain hierontaa kipeelle selälle. Soiteltiin pianolla ja laulettiin. Tehtiin yhessä ruokaa ja oltiin vaan. Oli ihanan rento olla siellä. Välillä tuntu, ku ois ollu kotona. Illalla meni taas myöhään ja päästiin nukkumaan vasta yhen jälkeen. Väsytti hulluna ja nukahin hetkessä.

Tänään aamulla syötiin aamupala, kävin suihkussa ja syötiin ruoka. Sitte hyppäsin taas auton kyytiin ja mut nakattiin juna-asemalle. Hyvästelin ihanat ystävät ja lähin ostaa junalippua. Oli vielä parikyt minsaa junan lähtöön, ni kävin ostaa kaupasta karkkia. Niitä sitte söin junassa ennenku se lähti ja ne oli niin äkäsiä, että mun kielelle tapahtu jotaki :D 

Kotona menin heti vaan viltin alle ja nukahin. Ku heräsin, ni olin puhelimella siihen asti, että se simahti ja luin sitte pari kirjaa. Aurinko paisto niin kivasti ulkona, että vein pupun pihalle ja söin siinä samalla jogurttia. Sitäki nykyään oppinu syömään, hyvä minä! Sitte puhaltelin voikukkia, tein kärrynpyöriä nurmikolla, pompin trampoliinilla, kiikuin keinussa, kävelin avojaloin ja kävin cruisailee. Nää pikkujutut teki mut onnelliseksi. Hymyilin vaan ihan täysiä ja melkein naurattiki. Ihan niinku pari vuotta ois menny siinä taaksepäin. 

Nää kuvat on otettu pari kesää sitte. Vaatteet on aika järkyttävät, mutta muuten mun mielestä nää kuvat on ihan kivoja. Sain muuten pariin kappaleeseen nuotit ja toista soitin jo vaikka kuin monta kertaa. Isoveli meinas vähä hermostua. Raukka ku yritti nukkua just sillon. Elämä hymyilee just nyt ja oikeestaan koko kesäloman ollu aivan huippu fiilis. Ei oo tarvinnu ressata, ei oo ahistanu mitkään asiat ja muutenki oon vaan niin onnellinen. Lähen taas ens viikolla reissuun ja nään niin rakkaita ja tärkeitä ystäviä, että en malta oottaa. Sitte nään myös sellasia ihmisiä, joihin oon tutustunu, mutta en oo koskaan nähny. Nyt mä voin sanoa nauttivani kesästä täysillä!

Nyt se vasta alkaa

Pitäis pakata. Pitäis käyä nostaa rahaa. Pitäis tehä sitä ja tätä. Tämmöstä on aina sillon, ku oon lähössä jonnekin reissuun. Ihme, että mulla on jopa jo kyydit hommattuna. Yleensä saan tietää ne aina viimetipassa.

Tää viikko on menny oikeestaan vaan kotona sairastellessa. Nyt alkaa olla flunssa voitettuna ja pitää alkaa nauttimaan näistä kesäloman päivistä. Jotenkin en vieläkään oo tajunnu, että on oikeesti kesä. Ulkona ei oo tullu juuri oltua ja sillonki, ku oon ollu, niin melkein aina ollu takki päällä. Oon tässä muutaman viime päivän aikana cruisaillu pitkästä aikaa. Miten se voiki olla niin mukavaa? :D

Ihan outo, ku ei oo kameraa. Yhtäkkiä saattaa tulla inspis ottaa jostain kuva, mutta sitte tajuun, että ei ressi, en mää pystykkään ottaa mitään kuvia. Pitäis vaan jaksaa joku päivä tilata se järkkäri. Mitä nopeemmin, niin sen parempi. Jotenki en vaan jaksais alkaa opetella säätää aina kuvia ottaessa, mutta pakkohan se on, jos haluaa viel joskus saaha sitte hyviä kuvia. Mitä järkkäriä suosittelisitte? Onko parempi ostaa esim 700D vai joku huonompi ja siihen vaikka lisäksi joku toinen putki?

Jotenki masentaa nää vesisadepäivät ja pilviset päivät, jollon auringosta ei näy jälkeäkään. Ne päivät menee vaan ollessa sisällä ja nörtätessä puhelimella ja tehdessä jotain ihan turhaa. Nyt mä lähen oikeesti pakkaa ne kamat, että ei tuu kauhee kiire ja sit lähen juhannuksen viettoon. Nyt se kesäloma vasta alkaa!

Kipinävuorossa

Teksti on fiktiivinen ja itsenäistä jatkoa novellille: Se on elämää, ei sen enempää. Jos haluat lukea sen, niin tsekkaa se aikaisemmista postauksista! :)

Veera istui kipinävuorossa. Väsytti. Muutamana edellisenä yönä unet olivat jääneet vähille. Hän nosti puun palikalla kamiinan kannen ja lisäsi sinne muutaman puun. Välillä hän vain istui jakkaralla ja kuunteli tulen rätinää. Puolijoukkueteltassa oli lämmin. Kuuma oikeastaan. Edellisenä yönä kamiina oli ollut vain illan käytössä. Yöllä kukaan ei ollut oikein tarennut. Veera katseli välillä makuupusseihin kääriytyneitä ihmisiä. Ihan kuin maassa olisi maannut monta oikein isoa ja värikästä matoa. Hymyilytti väkisinkin. Teltan ulkopuolelta kuului lintujen laulua. Ei tuntunut yhtään siltä, että oli oikeasti keskiyö. Joku oli ripustanut sukkapereja kuivumaan langoille teltan yläosaan. Aamulla alkaisi rippikoulun viimeinen vaellusosuus. Tavallaan harmitti. Metsässä oli ollut niin mukava olla. Toisaalta kaipasi jo suihkua ja varsinkin oikeaa vessaa. Täällä kukaan ei ollut ollut kiusannut. Jokainen sai olla oma itsensä, jopa Veera.

Muutamana edellisenä päivänä hän oli tutustunut vähän paremmin yhteen isostyttöön. Tämän kanssa hän tuli hyvin toimeen. Ei tarvinnut pelätä, että toinen haukkuisi tai pitäisi muutenkaan omituisena. Käki kukkui epävireisesti jossain kauempana metsässä. Veera istui yhä jakkaralla ja tuijotti puhelimen elotonta näyttöä. Välillä syntyi tekstiä. Välillä aika kului muuten vain nopeasti ajattelemalla jotain muuta kuin sitä. Hän vilkaisi kelloa. Puolet ajasta oli jo kulunut. Haukotuttikin kaiken lisäksi. Leiriviikko oli tullut tarpeeseen.

Aamulla Veera kömpi ulos makuupussista. Auringon säteet valaisivat puolijoukkueteltan sisäosaa. Kipinävuoron jälkeen hän oli nukahtanut hetkessä. Univelkaa oli kertynyt kouluvuoden aikana. Numerot olivat tipahdelleet nopeasti. Onneksi äiti ei tiennyt siitä mitään. Veera oli saanut vuoden aikana kuulla ihan tarpeeksi haukkumasanoja. Ne sattuivat enemmän kuin hän uskalsi myöntää.

Joskus Reeta oli ollut hyväkin ystävä. Joskus, mutta ei ollut enää. Ei sen yhden päivän, yhden hetken jälkeen.

Veera käveli Reetan vierellä pitkin koulunkäytävää. Matikantunti alkaisi pian. Liisa ja Heidi tulivat heitä vastaan. Vilkaisivat nopeasti Reetaa ja käänsivät sitten katseensa häneen. Nämä tukkivat heidän tiensä ja katsoivat ivallisesti Veeraa, joka painoi päänsä alistuen kohti lattiaa. "Miks sää tuon kanssa kulet? Semmonen äidintyttö. Eihän se oo koskaan ees istunu jälki-istuntoakaan tai polttanu sätkää. Sehän muuten kerran käräytti meiät. Luuli, ettei me saaha koskaan tietää." Tytöt tirskuivat hetken. Sitten Reeta lipesi heidän taakseen ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Kukapa tuommosen kanssa jaksaa olla. Menis tekemään hiekkakakkuja pikkusten kanssa, ku se kerta niin paljon tykkää olla niitten kans. Kakara se on vielä itekki."

Veera oli rynnännyt paikalta. Oli juossut portaat pikavauhtia alakertaan ja painanut oven säppiin. Ei ollut itkenyt, vaikka kyyneleet eivät olleet olleet kaukana. Nyt hän istui nuotion vieressä. Katseli niitä niin ystävällisen näköisiä kasvoja. Ihmisiä, jotka oikeasti välittivät. Tuija istui hänen vierelleen ja kysyi hiljaa: "Onko kaikki hyvin?" Veera ei vastannut heti. Hän käänsi kasvonsa takaisin tuleen ja sanoi sitten hymyillen: "Paremmin, ku hyvin."

Sellainen se viikko oli ollut. Siitä oli jäänyt ihanat muistot. Käteen oli jäänyt enemmän kuin kourallinen ystäviä. Enää ei tarvinnut olla yksin.

Heipodei kamera!

Myyn siis mun kameran ja hommaan tässä mahollisimman pian järkkärin. Luultavasti se ois se Canon Eos 700D. Siksi ajattelin tehä tän postauksen niin, että laitan kuvia, mitä oon ottanu tässä muutaman vuoden aikana. Mun kameralla on tunnearvoa aika paljon ja jotenki tuntuu pelottavalta myydä se pois. Mää harvemmin kiinnyn mihinkään esineeseen, mutta kamera on yks niistä esineistä, jonka ryntäisin hakemaan, jos syttyis vaikka tulipalo. Se on kulkenu mun mukana niin monessa paikassa. Oon ikuistanu sillä niin paljon muistoja. Sillä kuvaaminen on ollu yks lemppariharrastus.

Taivaan alla matkallansa moni vailla turvaa on. 

Jokainen on vuorollansa auttaja tai avuton.

 Joku kutsuu tukijaksi yhden päivän matkalle. 

Kulkea voit päivää kaksi, jos vain toista auttaa se.

 Syvyydessä hämäryyden kukkii ystävyyden puu. 

Huomaatko, kun lohdutus sen arkipäivään kantautuu?

(c) Anna Mari Kaskinen

Nyt eronhetki meille jo joutui etehen

Viikko hujahti nopeasti. En osaa jotenkin vieläkään uskoa sitä, että olin rippikoululeirillä isosena. Meillä isosilla ja leiriläisillä oli aivan mahtava yhteishenki.

Sunnuntaina ajeltiin Kuusamoon. Esittelin itseni leiriläisille, koska en ollut vielä talvijaksolla isosena. Ilta hujahti nopeasti ja päivästä jäi hyvä fiilis.

Maanantaina me isoset nukuttiin oppitunnit sohvilla ja välillä pelattiin jotain riparilaisten kanssa. Laulettiin ja soitettiin. Naurettiin ja juteltiin.

Tiistaina lähdettiin bussilla kohti Kylmäluoman retkeilyaluetta. Laitettiin rinkat selkään ja lähdettiin sille niin tutulle reitille. (Viime vuonna vaelsin riparilaisena tuon samaisen reitin.) Nautittiin aurinkoisesta säästä ja piti aika alussa jo pysähtyä riisumaan takki ja paksumpi paita pois. Taukopaikalla oli oppitunteja ja iltapäivällä saavuttiin yöpaikalle. Pystytettiin teltat ja tehtiin ruokaa.

Keskiviikkona kaikki muut paitsi minä ja kaksi leiriläistä jatkoivat vaellus-urakkaansa. Olin tiistain vaellusosuudella loukannut nilkkani ja leiriläiset eivät voineet sattuneista syistä vaeltaa. Istuttiin seitsämän tuntia kodalla ja odotettiin kyytiä seuraavalle nukkumapaikalle. Kun auto vihdoin saapui, oli olo mitä parhain. Vaikka oltiin keskellä metsää, niin tuntui kuin olisi tullut takaisin sivistyksen pariin. Hymyilytti ja nauratti. Näytettiin varmaan ihan hölmöiltä. Tehtiin trangialla ruokaa ja osallistuttiin illan yhteisiin ohjelmiin. Teltat oli jo pystytetty ja yöllä istuin tunnin kipinävuorossa. Katselin tulta ja kirjoitin puhelimeen tarinaa.

Torstaina valkeni aurinkoisena ja lämpimänä viimeinen aamu metsässä. Pakattiin rinkat, syötiin aamupala ja lähdettiin vaeltamaan. Loput kilometrit meni ihan hetkessä ja pian oltiin jo linja-autolla. Jäätelöt syötyämme lähdimme takaisin Kuusamoon. Käytiin suihkussa ja vaihdettiin puhtaat vaatteet päälle. Ne ei ees haissu savulle.

Perjantaina laitettiin teipillä seinään jokaiselle nimellä varustetut pahvilautaset, joihin kirjoitettiin positiivisia asioita toisista. Perjantai meni yhdessä ollessa ja konfirmaatio harjoituksissa. Illalla istuttiin kaikki tytöt (isoset ja riparilaiset) eräässä tyttöjen huoneessa ja juteltiin kaikenlaista. Kerrottiin lisää positiivisia asioita toisista, naurettiin ja heitettiin läppää.

Lauantaina pakattiin kamat ja siivottiin huoneet. Noustiin bussiin juhlavaatteet päällä. Konfirmaatio meni todella nopeasti. Hyvästeltiin toisemme ringissä ja laulettiin hyvästelylaulu. Oli melkein itselläkin kyyneleet silmissä. Ihana viikko oli päättynyt ja lähdettiin ajelemaan takaisin.

Kiitos ihanat riparilaiset ja isoset. Teitte tästä viikosta unohtumattoman. Otitte mut niin avoimesti vastaan ja annoitte mun olla just sellanen, ku oon! Toivottavasti olin teille hyvä isonen ja isoskaveri.

Se on elämää, ei sen enempää

¨

Sade kasteli vaatteet hetkessä. Veera juoksi, vaikka kylkeen pisti armottomasti. Ei ollut aikaa pysähtyä, jos halusi pysyä lenkin jälkeen vielä terveenä. Tummat pilvet olivat tulleet yllättäen. Lenkille lähtiessä taivaalla oli vielä paistanut aurinko ja pilviä ei ollut ollut näkynyt lainkaan. Kännykkä tärisi taskun pohjalla. Veera avasi vauhdissa vetoketjun ja nosti puhelimen korvalleen. -Äiti täällä. Missä sää oikein oot? Veera ei vastannut heti. Ärsytti, kun toinen oli aina huolehtimassa. Koskaan ei saanut olla rauhassa missään. Kerrankin, kun hän oli ollut yötä kaverillaan, äiti oli soittanut ja varmistanut, että oliko hänellä koti-ikävä. Silloin oli hävettänyt. -Oon ihan just siinä lintutornin kohalla. Ei tästä oo enää ku muutama kilsa. -Mä voin kyllä käyä hakee sut sieltä, niin ei tarvi sateessa juosta. -Ei tartte. Mä juoksen, Veera huusi tuulen takia ja painoi sitten punaista.

-Onko sulla mitään suunnitelmia viikonlopuksi? Reeta kysyi, kun he kävelivät ruokalaan. -Mun pitää olla kotona kattomassa pikkusia, Veera sanoi vaisuna ja avasi sitten ruokalan oven. -Ethän sää muuta enää teekään nykyään, Reeta sanoi halveksuen, otti tarjottimen pöydältä ja alkoi latoa ruokaa lautasellen. Reeta oli oikeassa, vaikka Veera ei halunnutkaan myöntää sitä. Kyllä hän olisi kulkenut muiden mukana, jos olisi vain uskaltanut.

Veera käveli pyörätelineelle ja etsi katseellaan pyöräänsä. Se oli työnnetty ojaan ja kumi näytti olevan puhki. Tällaista se oli ollut jo viikkoja. Heti sen jälkeen, kun hän oli vaihtanut koulua. Edellisenä päivänä ylemmällä luokalla olevat tytöt olivat raahanneet hänet väkisinkin alakertaan. Pukuhuoneessa hänen päänsä oli työnnetty hanan alle. Tytöt olivat nauraen hävinneet huoneesta. Veera oli kuivannut hiuksensa käsipyyhepapereihin ja päätynyt sen jälkeen kotiin, vaikka olisi ollut vielä muutama tunti koulua.

Enää hän ei ollut nauttinut koulussa käymisestä. Hän olisi aamuisin jäänyt nukkumaan, jos olisi voinut. Muutaman kerran hän oli lintsannut koulusta. Äidillä oli ollut silloin yövuoro ja tämä oli tullut kotiin vasta Veeran lähdettyä jo kouluun. Veera oli kävellyt metsään. Oli istunut siellä muutaman tunnin ja oli sen jälkeen mennyt kirjastoon. Kirjastontäti oli katsonut ihmeissään. Oli aikonut sanoa jotain, mutta oli lopulta pitänyt suunsa kiinni.

Sellainen oli vuosi ollut, oli ollut.


Teksti on fiktiivinen! Ps. Ihana, kun on tullut uusia lukijoita. Kiitos!

Ne ovat osa elämää

On niin paljon hetkiä, jolloin tekis mieli paiskata ulko-ovi täysillä kiinni ja juosta vesisateessa eteenpäin välittämättä siitä, että kengät kastuu.

On niin paljon hetkiä, kun naurattaa niin paljon, että ei meinaa saada hengitettyä ja tulee kyyneleetkin silmistä.

On niitä hetkiä, jolloin hymyilee vain vähän. On onnellinen toisten puolesta, mutta surullinen, kun ajattelee itseään. Sitä, että itsellä ei ole niin paljon onnea kuin muilla.

On niitäkin hetkiä, jolloin kyyneleet raivaavat väkisin urat poskille. Kastelevat tyynyn, ehkä paidankin. Hetkiä, jolloin on vain paha olla.

Sitten on myös niitä hetkiä, kun ikävä vie voiton. Hymy häviää kuin tuhkatuuleen. Onni ja elämän ilo katoavat pikkuhiljaa. Silloin tekee vain mieli nukahtaa. Vaipua epätodellisuuteen. Haluaa unohtaa, että se ihminen on jossain kaukana. Haluaa unohtaa sen, että sitä ihmistä ei näe välttämättä enää koskaan.

On niitä ilon, surun, onnen ja ikävän hetkiä. Tuntuu, että ne ovat merkityksettömiä, mutta silti ne ovat iso osa elämää. Päiviä, jotka hukkuvat muiden tärkeämpien päivien varjoon. Ne kuitenkin säilyvät muistoissa ja aina joskus tulevat taas pintaan muistuttamaan olemassa olostaan. Hetkiä, niitä ovat päivämme täynnä.

En tajua miten selvisin

Aurinko valaisee huonetta, vaikka sälekaihtimet ovat kiinni. Makaan peiton alla silmät kiinni, mutta uni ei tule. Pöyrin vähän väliä sängyssä ja yritän saada unta. Aamulla herätyskello soi ja nousen ylös. Väsyttää järkyttävän paljon. Olin nukkunut yöllä vain muutaman tunnin. 

Koulussa tunnit matelevat eteenpäin. Oppitunneilla en jaksa keskittyä ja opetus ei jää päähän. Nukuttaa koko ajan ja haukottelen vähän väliä. Raahaudun repun kanssa välitunnilla seuraavan luokan eteen. 

Koulun jälkeen kaivan repusta biologian kirjat. Luen muutaman sivun ja nukahdan. Herään kolme tuntia myöhemmin ja väsyttää edelleen. Luen taas muutaman sivun ja nukun uudestaan. Kun herään tunnin päästä, on jo myöhä. Seuraavana päivänä oleva biologian koe stressaa. En muista koealueesta mitään. Väsyttää vain.

Illalla uni ei taaskaan tule. Pyörin koko yön sängyssä ja aamulla laahustan kouluun niin väsyneenä, että meinaan nukahtaa pystyyn. Päivät ja yöt kuluvat samalla rytmillä. Viikot kuluvat ja olen vain yhä enemmän väsyneempi ja stressaantuneempi.

Tuollasia mun päivät on ollu kasi- ja ysiluokan ajan. Oon nukkunu huonosti. Ollu älyttömän väsynyt ja oon ressannu enemmän ku koskaan aikasemmin. En tiiä mistä alunperin tää unettomuuden ja ressin kierre alko, mutta toivon, että se tässä kesälomalla päättyis, koska ei enää tarvi ressata koulusta. Väsynyt oon ainakin edelleen ja valoisien öiden takia ei uni vain tule. 

Välillä mulla oli niin luovuttajafiilis, että koulu oli pakkopullaa. Meinasin monenakin aamuna vain jäädä kotiin nukkumaan. Meinasin jättää moniin kokeisiin lukematta. Silti joka aamu pakotin itseni kouluun ja pakotin itseni lukemaan koealueet aina ainakin kerran. Oon onnellinen, että jaksoin ees jotenkin ne päivät aamusta iltaan, vaikka olin täysin uupunut. 

En jaksanu enää harrastaa mitään, enkä kulkea kavereilla. Monta kuukautta tulin vaan aina koulun jälkeen kotiin. Luin kokeisiin ja nukuin. Välillä söin jotain. Mun päivät oli vain nuita täynnä. Enimmäkseen sitä nukkumista. Sen takia kotona vietetty aika meni päivisin nopeesti. Saatoin nukkua vaikka kuudenkin tunnin päiväunia, joka ei tosiaankaan ole terveellistä, mutta en vaan yksinkertaisesti pysyny enää hereillä ja vaikia on ittiä herättää syvästä unesta. Yöt meni tosiaan valvoessa ja oli välillä niitäkin öitä, että en nukkunut ollenkaan tai nukuin vaan joku kaks tuntia. 

Tuntuu, että sillain aika monellakin on ollu jotain uniongelmia tässä mun ysiluokan aikana. Mistäköhän johtuu. Mää niin toivon, että kun koulu ja tavallinen opiskelijan arki alkaa, niin en ois enää näin väsynyt. Voin sanoo, että jos se tulee takas, niin mä yksinkertaisesti palan loppuun. Ei mulla oo voimia siihen. Se on älyttömän rankkaa, uuvuttavaa, stressaavaa yms. Ei sitä jaksa kukaan muukaan.

Tällä kertaa tämmösiä höpinöitä. Jospa ette aivan nukahtanu tätä lukiessa xd