Kipinävuorossa

Teksti on fiktiivinen ja itsenäistä jatkoa novellille: Se on elämää, ei sen enempää. Jos haluat lukea sen, niin tsekkaa se aikaisemmista postauksista! :)

Veera istui kipinävuorossa. Väsytti. Muutamana edellisenä yönä unet olivat jääneet vähille. Hän nosti puun palikalla kamiinan kannen ja lisäsi sinne muutaman puun. Välillä hän vain istui jakkaralla ja kuunteli tulen rätinää. Puolijoukkueteltassa oli lämmin. Kuuma oikeastaan. Edellisenä yönä kamiina oli ollut vain illan käytössä. Yöllä kukaan ei ollut oikein tarennut. Veera katseli välillä makuupusseihin kääriytyneitä ihmisiä. Ihan kuin maassa olisi maannut monta oikein isoa ja värikästä matoa. Hymyilytti väkisinkin. Teltan ulkopuolelta kuului lintujen laulua. Ei tuntunut yhtään siltä, että oli oikeasti keskiyö. Joku oli ripustanut sukkapereja kuivumaan langoille teltan yläosaan. Aamulla alkaisi rippikoulun viimeinen vaellusosuus. Tavallaan harmitti. Metsässä oli ollut niin mukava olla. Toisaalta kaipasi jo suihkua ja varsinkin oikeaa vessaa. Täällä kukaan ei ollut ollut kiusannut. Jokainen sai olla oma itsensä, jopa Veera.

Muutamana edellisenä päivänä hän oli tutustunut vähän paremmin yhteen isostyttöön. Tämän kanssa hän tuli hyvin toimeen. Ei tarvinnut pelätä, että toinen haukkuisi tai pitäisi muutenkaan omituisena. Käki kukkui epävireisesti jossain kauempana metsässä. Veera istui yhä jakkaralla ja tuijotti puhelimen elotonta näyttöä. Välillä syntyi tekstiä. Välillä aika kului muuten vain nopeasti ajattelemalla jotain muuta kuin sitä. Hän vilkaisi kelloa. Puolet ajasta oli jo kulunut. Haukotuttikin kaiken lisäksi. Leiriviikko oli tullut tarpeeseen.

Aamulla Veera kömpi ulos makuupussista. Auringon säteet valaisivat puolijoukkueteltan sisäosaa. Kipinävuoron jälkeen hän oli nukahtanut hetkessä. Univelkaa oli kertynyt kouluvuoden aikana. Numerot olivat tipahdelleet nopeasti. Onneksi äiti ei tiennyt siitä mitään. Veera oli saanut vuoden aikana kuulla ihan tarpeeksi haukkumasanoja. Ne sattuivat enemmän kuin hän uskalsi myöntää.

Joskus Reeta oli ollut hyväkin ystävä. Joskus, mutta ei ollut enää. Ei sen yhden päivän, yhden hetken jälkeen.

Veera käveli Reetan vierellä pitkin koulunkäytävää. Matikantunti alkaisi pian. Liisa ja Heidi tulivat heitä vastaan. Vilkaisivat nopeasti Reetaa ja käänsivät sitten katseensa häneen. Nämä tukkivat heidän tiensä ja katsoivat ivallisesti Veeraa, joka painoi päänsä alistuen kohti lattiaa. "Miks sää tuon kanssa kulet? Semmonen äidintyttö. Eihän se oo koskaan ees istunu jälki-istuntoakaan tai polttanu sätkää. Sehän muuten kerran käräytti meiät. Luuli, ettei me saaha koskaan tietää." Tytöt tirskuivat hetken. Sitten Reeta lipesi heidän taakseen ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Kukapa tuommosen kanssa jaksaa olla. Menis tekemään hiekkakakkuja pikkusten kanssa, ku se kerta niin paljon tykkää olla niitten kans. Kakara se on vielä itekki."

Veera oli rynnännyt paikalta. Oli juossut portaat pikavauhtia alakertaan ja painanut oven säppiin. Ei ollut itkenyt, vaikka kyyneleet eivät olleet olleet kaukana. Nyt hän istui nuotion vieressä. Katseli niitä niin ystävällisen näköisiä kasvoja. Ihmisiä, jotka oikeasti välittivät. Tuija istui hänen vierelleen ja kysyi hiljaa: "Onko kaikki hyvin?" Veera ei vastannut heti. Hän käänsi kasvonsa takaisin tuleen ja sanoi sitten hymyillen: "Paremmin, ku hyvin."

Sellainen se viikko oli ollut. Siitä oli jäänyt ihanat muistot. Käteen oli jäänyt enemmän kuin kourallinen ystäviä. Enää ei tarvinnut olla yksin.