kuplivaa iloa ja onnen kyyneleitä

Tuhina. Pienet kädet ja sirot sormet, jotka puristuvat sormeni ympärille. Hipsuttavat käsivarttani varovaisesti. Silmät, jotka ihmettelevät maailmaa. Näkevät monia asioita ensimmäistä kertaa. Hymy, joka valloittaa toisten sydämet.

On ihmeellistä kokea jotain tällaista. Rakkautta pientä ihmistä kohtaan, joka on jonkun toisen oma. En ennen voinut edes kuvitella, millaista olisi olla täti jollekkin. Ehkä se on juuri tätä. Että välittää jostain niin paljon, että voisi melkein ottaa omaksi.

Viikko on vierähtänyt täällä jenkeissä. On ollut paljon onnellisia hetkiä, jälleen näkemisiä, naurua. Moni on sanonut mun näyttävän jotenkin onnellisemmalta. Ehkä se on johtunut maiseman vaihtamisesta, näistä välittävistä ihmisistä mun ympärillä. Ehkä se on ollut tämä vapauden tunne, että olen päässyt irti kaikista pakollisista jutuista kuten koulusta ja omasta arkielämästä.

Oon käynyt läpi mielessä monenlaisia ajatuksia. Tunteet on seilannut aaltojen lailla. Oon hämmästellyt maailmaa, luonnon kauneutta ja sen monimuotoisuutta. Oon ollut ylpeä mun rohkeudesta puhua englantia. Siitä, miten paljon mun kielitaito on parantunut vuoden aikana. Siitä, että uskalsin lähteä tänne jälleen kerran yksin. Selvisin lentokentällä, selvisin turvatarkastuksesta ja haastattelusta.

Kuplivaa iloa ja onnen kyyneleitä. Sitä tämä elämä täällä on ollut.

minä ja sinä

Sinulle minulta.

Jos koskaan uskoin siihen, että haaveet voisivat toteutua, sinä olit yksi niistä. Sinä ja kihartuvat hiuksesi, jotka aurinko värjäsi kultaisiksi. Sinä, jonka kädessä käteni lepäsi. Sinä, jonka sylissä koin olevani haavoittumaton. Sinä, joka hellästi sivelit olkapäätäni nojatessani väsyneenä sinua vasten.

Sinä rauhoittavien sanojen kanssa, joita toistelit niin kauan, etten enää pelännyt nukahtaa. Sinä ja katseesi, joka olisi sulattanut kaikki välissämme olevat muurit. Sinun äänesi, joka oli kaunein kuulemani.

Ehkä haaveiden piti kuitenkin särkyä. Särkyä toisten haaveiden tieltä. Särkyä, jotta löytäisin itsestäni uusia ulottuvuuksia. Kasvaisin vahvemmaksi omaksi itsekseni. Jotta oppisin tuntemaan kuka olen ja elämään elämääni enemmän itseäni varten. Ehkä haaveiden piti särkyä, jotta ymmärtäisin kuinka paljon sinua ikävöinkään.

Olen yrittänyt ymmärtää itseäni. Ymmärtää tunteita ja niiden vuoristoratoja. Olen yrittänyt ajatella järjellä, olla tuntematta mitään, jotten jälleen särkisi sydäntäni. Ehkä en ollut valmis olemaan osa jotain suurempaa, jotain niin lopullista. Mutta ehkä kaikista eniten kuitenkin pelkäsin menettäväni sinut.

Siksi ei ole enää me. On vain minä ja sinä.

keskityin hengittämään

Desinfiointiaineen tuoksu. Valkoiset lakanat. Sälekaihtimien välistä tulviva auringon valo. Vaari katseli mua. Sen silmät olivat samentuneet. Katse harhaili, oli utuinen. Puristin sitä kädestä. Halusin olla siinä. Halusin, että se hetki jähmettyisi. Aika pysähtyisi.

Vaari oli alkanut puhumaan sekavia. Se oli kertonut sodista. Se luuli vieläkin olevansa rintamalla. Mä en pystynyt ymmärtämään sen halua lähteä pois. Sen mielestä sen aika oli täyttynyt. Elämä oli valmis päättymään. 

Teki mieli olla vihainen. Vihainen, että se toivoi sellaista. Mulle oli lapsesta saakka puhuttu siitä, miten elämä oli lahja, eikä sitä pitäisi antaa pois. Tuntui pahalta, kun toinen ei enää kokenut niin. Toisaalta oli halu ymmärtää. Ajatusmaailmat eivät vain oikein kohdanneet. 

Muutaman päivän päästä sain kuulla vaarin lähteneen. Itketti, ensimmäistä kertaa vuosiin. -Ei isot miehet itke, isä oli sanonut. Mä en jaksanut välittää siitä. Mun mielestä tunteet sai tulla ja mennä niin kuin ne halusivat ja tunteita oli okei näyttää.

Fannia ei ollut näkynyt hetkeen. Se oli suorittanut itsenäisiä koulukursseja. Päntännyt naama kiinni kirjassa. Mun ikävä kasvoi, mitä useampi päivä tuli, ettei me nähty edelleenkään. Oli järjetöntä tuntea jotain sellaista. Kipua silloin, kun toinen oli tavoittamattomissa. Tuntea kaipausta läheisyydestä, vaikka toinen ihminen olisi ollut aivan vieressä kiinni. 

Kaikista vaikeinta oli elää tunteiden kanssa, joille ei saanut vastakaikua. Ei Fanni ollut paljoa tunteista puhunut. Ei siinä, että itse olisin. Ei ollut tuntunut hyvältä avautua. Ehkä pelkäsin ystävyyden katkeavan. Fannin olevan ymmärtämättä mua. Sitä, että voisimme silti olla läheisissä väleissä. 

Päätin olla ajattelematta. Suruikävä vaaria kohtaan sai mut hetkittäin unohtamaan kaiken muun. Keskityin vain elämään hetkessä. Hengittämään ilmaa keuhkoihin, jotta en saisi paniikkikohtausta. Lähellä se oli taas ollut. Kuolemaa kohtaan kokemani pelko ei liiemmin huvittanut juuri nyt. Ei näiden tunteiden myrskyissä.

Kirje tulevaisuuteen #2

Matilda. Siitä on vuosi kun luit ensimmäisen kerran kirjeen menneisyyden itseltäsi. Vuosi, kun kirjoitit tämän kirjeen tulevaisuuteen toivoen, että voisit vielä joku päivä lukea sen. Hämmentyä ja hämmästyä siitä, miten viisaasti ja kauniisti olit jälleen kerran osannut kirjoittaa itsellesi.

Sä olet kaunis. Rohkea. Itsevarma. Sä olet empaattinen, ystävällinen, herkkä. Sä olet myös taiteellisesti lahjakas. Osaat kirjoittaa, soittaa eri soittimia. Osaat kuvailla tunteita, auttaa ihmisiä. Osaat olla oma itsesi. Se on tärkeää, aina.

Usko siihen, että riität. Tänään, huomenna ja tulevaisuudessakin. Riität sellaisena kuin olet. Saat olla ylpeä kaikesta, mitä olet saavuttanut elämässä. Asioiden ei tarvitse aina olla suuria, elämää mullistavia asioita. Ne voivat olla jotain, mitä muistella vanhana keinutuolissa.

Kaikella on tarkoitus. Myös vastoinkäymisillä, mitä olet kokenut tämän vuoden aikana. Myös niillä, joita on tapahtunut lähiaikoina. Ne ovat osa suurta kokonaisuutta. Jos ei olisi huonoja päiviä, ei olisi hyviäkään. Olisiko elämä silloin yhtään sen mukavampaa tai helpompaa. En usko.

Luota sun intuitioon. Luota tunteeseen, mutta pidä myös järki mukana. Elä hetkessä. Usko kaiken järjestyvän.

Oot kipuillut yksinäisyyden kanssa. Sun tunteiden, jotka heittelehtii välillä ylös ja alas. Muista, että sekin on fine. On fine kokea alamäkiä ja tuntea ahdistusta ja pahaa oloa. On fine, tuntea joskus olevansa riittämätön. 

Sait viettää jälleen kerran kesän amerikassa. Ainakin toivon niin. Toivon, ettei matka peruuntunut jostain syystä ja pääsit turvallisesti perille. Oon onnellinen, jos sait nähdä ne ihmiset siellä, jotka muodostivat sun ympärille perheen. Perheen, jossa olet saanut kokea olevasi tärkeä. Susta on välitetty, sua on rakastettu.

Toivon myös, että kaikki on hyvin sun biologisen perheen kanssa. Että sun välit sun vanhempiin ja sisaruksiin on lähentyneet. Että sä olet kasvanut tän vuoden aikana henkisesti.

Uskon, että oot jaksanut tsempata ittees koulujuttuja varten. Että oot valmistunut ja saanut viimein ammatin. Muista, että vaikka se ammatti ei välttämättä ole sun unelma-ammatti, toivon, että sä saat ja voit olla ylpeä siitä. Ylpeä, että onnistuit, vaikka olit niin monta kertaa vähällä luovuttaa. Muista, että susta on mihin vaan.

Luotan siihen, et sun yks suurimmista unelmista on toteutunut. Että sun kirja on viimein edennyt siihen pisteeseen, että se julkaistaan tai se on jo julkaistu. Saat olla ylpeä siitäkin. 

Matilda. Muista välittää myös itsestäsi. Muista, että itkeminen ei tarkoita sitä, että on heikko. Muista, että olet aina arvokas ja se, että sä elät, on jo suuri syy olla onnellinen ja samalla kiitollinen.

happy or not

Fiilikset on noussu ja laskenu nollasta sataan ja toisinpäin. Matkalaukut alkaa olla aikalailla pakattuna. Matkustusasiakirjat tulostettuna ja muutenki jutut tsekattuna.

Oon innoissaan. Jännittynyt. Stressaantunut. Yhtäkkiä kun pitäisi lähteä kotoa, ei innostakkaan. Onko tää pelkoa siitä, ettei odotukset täytykkään. Että tää kesä ei olekkaan niin kiva kuin edellinen. Luonko liian suuret paineet siitä, mitä kaikkea mun pitäisi ehtiä nähdä ja kokea, kun toisaalta haluaisin vaan hengata samojen ihmisten kanssa ja elää sitä arkea siellä maapallon toisella puolella. 

Mun kesäloma alkoi virallisesti torstaina. Työharjottelu done. Koulu done. Oon fiilistellyt jonkun verran kesää. Aurinkoisia ja lämpimiä päiviä. Käynyt ottamassa kaverista yo-kuvat ja tänään ois tiedossa lisää. 

Rakastan olla kameran takana. Sommitella ja kokeilla. Tehdä jotain luovaa omalla tyylillä. Oon myös miettinyt tulevaisuuden haaveita. Missä näkisin itseni muutaman vuoden päästä. Mikä olisi se mun unelma-ammatti number one. 

Työharjoittelussa juttelin yhden työntekijän kanssa siitä, että hän koki mun olevan tosi luova ihminen, jonka taidot ehkä menis hukkaan normaalissa palkkatyössä, jossa on säännölliset työajat. Innosti mua ajattelemaan, jos joku muunlainen työnkuva ois se mun juttu. Puhuttiin myös voimaannuttavasta valokuvauksesta. Miten musta ois ihana ottaa sellaisia kuvia ja yhdistää se jotenkin mun työhön. 

Sain myös kuulla mun opettajalta, että mä soveltuisin hyvin sosionomiksi. Että mä olen jotenkin niin seesteinen ja rauhallinen ihminen ja että mä olen tosi hyvä koulussa. Se, että saa pyytämättä palautetta tuntuu hyvältä. Se rohkaisee tavoittelemaan juuri niitä unelmia, joihin on aina pyrkinyt. Saa uskomaan enemmän itseensä. Siihen, että mä onnistuisin kyllä. Mä voisin olla juuri sitä. 

Mä haaveilen kesästä jossain hevostilalla ulkomailla. Haaveilen työstä perhekodilla ja nuorten kanssa, joilla on vaikeaa. Haaveilen matkailusta niin suomen sisällä kuin ulkomaillakin. Haaveilen englannin kielen parantumisesta ja kirjan julkaisemisesta. Haaveilen, että voisin vielä joku päivä olla tyttöystävä, vaimo ja äiti. 

kirje menneisyydestä

Matilda. Yks isoimmista asioista, mitä et oo uskaltanut tehdä, on se, että luottaisit siihen, että asiat menee hyvin ja just niin kuin ne on tarkoitettu.

Oot tällä hetkellä ehkä ahdistunut. Epävarma sun tulevaisuudesta. Oot asunut luultavasti puoli vuotta poissa kotoa jossain semi kivassa kämpässä jonkun kämppäkaverin kanssa. 

Sulla on takana kesä amerikassa. Oot kokenut paljon. Oppinut uutta. Ymmärtänyt enemmän maailmaa ja itseäsi.

Opiskelet luultavasti lähihoitajaksi ammattikoulussa tai oppisopimuksella.

Oot joko tyytyväinen sun elämään tai ihan hullun eksyksissä sen kanssa. Mutta toivon koko sydämestäni, että sun asiat ovat selkeytyneet. Sulla on hyvä olla ja oot onnellinen.

Ehkä oot ihastunut johonkin komeaan poikaan tai seurustelet sen oikean kanssa. Sulla saattaa olla kipeä eroaminen takana, mutta tiedän, että sä selviät siitä. Oot selvinnyt tähänkin asti. 

Elä pelkää pyytää apua, eläkä myöskään vähättele omaa jaksamistasi.

Pidä ystävät lähellä. Välitä muista ihmisistä. Nauti ja elä täysillä. Me eletään vain kerran, ja elämä on oikeasti vain silmänräpäys.

Rakkaudella, Matilda

Noin kirjoitin itselleni vähän yli vuosi sitten. Hullua, miten moni asia pitää paikkansa mun tän hetkisessä elämäntilanteessa. 

Kosketti jotenkin, että oon kirjoittanut noin kauniisti minulle. Minulle, vaikka epäilin tulevaisuutta. Epäilin omaa jaksamista ja omia kykyjä. Epäilin, onko koko elämässä edes järkeä. 

Kyllä. Kyllä siinä on. En tajua, miten oon aavistanut niin monia asioita. Voinut katsoa niin laajasti tulevaisuuteen. 

Nuo sanat sopii juuri tähän hetkeen. Just tähän päivään ja tähän iltaan. Ne on totta just nyt. 

Aion kirjoittaa uuden kirjeen. Ehkä tästä tulee vielä perinne. Kaunis sellainen. 

Luota itseesi. Kaikki järjestyy. Niin on tähänkin mennessä käynyt. Kaikkea hyvää sulle siellä jossain päin maailmaa ❤

se olisi ollut niin täydellistä

Lento oli myöhässä. Tai niin mä ainakin arvelin, kun Fannia ei näkynyt, eikä oikeastaan muitakaan. Olin pitänyt silmällä liukuovia, joiden takaa ne saapuisi lentoaseman aulaan. Tyhjältä oli näyttänyt. Kaikkialla oli jotenkin tosi aution näköistä. Kai se oli varmasti laittanut oikean päivän ja ajan tai sitten olin itse katsonut väärin. 

Selasin puhelimesta uusimpia instakuvia. Satutti kavereiden kuvat, joissa luki "murun kans kahvilla" tai jotain muuta vastaavaa. Miltä se tuntuisi, että olisi joku. Joku, kenen kanssa jakaa ne ilot ja surut. Josta välittäisi maailman eniten. Jota ajattelisi aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Jota sais pitää kädestä kiinni. Rutistaa halaukseen aina kun vain haluaisi.

Meteli tuli yllättäen. Auenneesta ovesta. Matkalaukkujen rullista. Ihmisten jaloista, jotka kiirehtivät eteenpäin. Pois massan keskeltä. Pois väentungoksesta.

Joku tarttui mua takaapäin. Käänsi ympäri ja sulki mun kädet ympärilleen. 

    -Ihana nähdä. Kiva, ku tulit vastaan.

Fannin ääni. Olin jo miltein kerennyt unohtaa, miltä se kuulosti.

Pehmeältä, samettiselta. En mä kyllä tiennyt, miltä samettinen ääni kuulosti, mutta suussa se sana tuntui hyvältä.

    -Sullako iski ikävä? mä kysyin ja virnistin sille.

    -Joo. Oon niin onnellinen, ettei mun tarvinnu jäädä sinne enää pidemmäksi aikaa.

Vedin Fannin matkalaukun autolle ja hilasin sen takakonttiin kaiken rojun päälle. En ollut jaksanut siivota raksakamoja pois. Maanantaina joutuisin kuitenkin taas roudaamaan ne takaisin autoon. Ehkä se oli laiskuutta tai sitten vain ajattelin pidemmälle tulevaisuuteen ja olin fiksu.

Fanni selitti koko matkan reissusta. Toisten kännitarinoista, hulluista vartijoista ja purevasta koirasta. Puolet jutuista meni multa ohi, koska halusin vain kuulla Fannin äänen. Nähdä, miten hymy sen kasvoilla leveni, mitä pidemmälle juttu eteni. Se näytti niin onnelliselta. Ja olihan se ruskettunutkin mukavasti. Hyvältä se näytti. Vähän liiankin.

Illalla paistoin kämpällä makkaraa. Fanni selasi mun vanhoja valokuva-albumeja. Kyseli aina välillä, mistä mikäkin kuva oli otettu. Outoa, että sitä kiinnosti niin paljon mun lapsuus. Ei kai siinä mitään erityistä ollut. Ihan tavallinen tenava sitä oli ollut.

Mä nakkasin Fannin kotiin. Se oli aika hiljainen koko matkan, enkä siksi yrittänyt pitää juttua yllä. Sai kai sitä olla omissa ajatuksissaan. Tervettä se semmoinen meno oli. Olisi tehnyt hyvää mullekin. Ajatella jotain muutakin kuin vieressä istuvaa tyyppiä, jonka kuvaa en saanut mun verkkokalvolta pois. Niin syvään se oli iskostunut siihen. 

Se olisi ollut niin täydellistä. Minä ja Fanni. Pudistin päätäni ja jätin Fannin tien päähän. Se puristi kädestä pikaisesti. Huiskutti sitten mulle hyvästit. 

Kaikki tuntui jotenkin pahalta. Miten elämä tuntui joskus niin epäreilulta. Mitä mä olin tehnyt ansaitakseni tämän osan. 

Jatkoa novelliin, josta on tullut kaksi osaa aiemmin.

siinä hetkessä onni on

Joka päivä toivon
olevani rohkeampi,
itsevarmempi.
Että uskaltaisin näyttää sinulle
ja koko maailmalle
olevani riittävä.

En tarvitse silikonirintoja
tai värjättyjä hiuksia,
jotta voin olla oma itseni.

Olen sitä joka aamu,
kun herään
hiusten ollessa sekaisin
ja silmäpussien roikkuessa
melkein lattiaan saakka.

• • •

Olen maannut sängyllä neljä päivää
saamatta aikaiseksi mitään.

Ehkä nousen ihan just
-ajattelen.

Se ihan just on kestänyt jo neljä päivää
ja loppua ei näy.

• • •

Rakastettu olo
ystävien keskellä,
kun olen niin väsynyt
olemaan yksin ajatusteni kanssa,
kantamaan tiiliskiviä hartioillani.

Metsän tuoksu muistuttaa kesästä.
Mökistä.
Juhannuksesta.
Siinä hetkessä onni on
ja pysyy,
juoksematta mua karkuun,
katoamalla pimeään yöhön.

hurrikaani

Sain kauniin pyynnön kirjoittaa siitä, minkälaista on elää kroonisten kipujen kanssa. Voin olla niin monessa kohtaa väärässä, että hirvittää ihan julkaista tämä teksti. Halusin kuitenkin kunnioittaa toiveen lähettäjää ja tämä tarina onkin omistettu hänen ystävälleen. En vanno, että juuri tällaista on elää kipujen kanssa ja juuri tältä ne tuntuvat. Uskon, että niin kuin monissa sairauksissa, myös näissä kivuissa on suuria eroja ihmisten välillä. Toivon siis, ettei kukaan oleta tämän tekstin perusteella liikaa. Tämä on fiktiivinen teksti asiasta, josta mulla ei ole lainkaan kokemusta. Kiitos ja anteeksi.

Kun elät ensin päivästä päivään, viikosta seuraavaan ja kuukaudesta kuukauteen, et enää tiedä uskoako parempaan. Uskoako siihen, että joku päivä pystyisi vain heräämään ja tajuamaan, että kaikki on ohi.

Ei. Se ei ole ihan niin yksinkertaista. Tai oikeastaan ollenkaan. Jospa olisikin.

Aamulla tuulen pauhatessa ulkona ja räystäästä lorisevan veden valuessa viemäriin, herään. Yritän taivuttaa sormia kohti kämmentä, kokeillakseni toimivatko ne tällä kertaa. Yritän puristaa puhelimen käteeni todetakseni vain, etten mä tunne mun sormia. Tuntopuutokset. En voi sanoa tottuneeni niihin, mutta yllätyksenä se ei ainakaan tule. 

En pysty tänäänkään lähtemään kouluun. En, koska kipu viiltää mun koko kropan läpi. Sattuu hengittäessä. Sattuu silloinkin, kun en hengitä. Elän kivun kanssa. Se on osa minua, enkä pääse sitä pakoon edes omassa kodissani. En edes unissani. 

Olen yrittänyt kuvailla tätä kaikkea ystävilleni, osaamatta sitten kuitenkaan. 

Kuvittele, että kannat painavia kiviä repussa koko päivän. Että joku pistää puukolla sua sun hermopäätteisiin. Kuvittele, että jokainen kosketus sun ihoon sattuu. Että ihan sama, mitä lääkkeitä syöt, kivut eivät häviä kokonaan. Kuvittele, että elät sen kaiken kanssa koko ajan. Pystyisitkö siihen? Vastasit varmaan, että et. Niin minäkin kuvittelin, mutta tässä sitä ollaan. Koitetaan selvitä päivästä toiseen. Joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä. 

Olen antanut tälle kaikelle nimeksi hurrikaani. Se pyörittää mua niin kuin se tahtoo. Vie nopeasti sinne ja tänne. Ja vain se tietää, missä on määränpää.

Äiti sanoo, että tämä on suo, jota mä tarvon. Suo, jonka päässä aurinko nousee ja laskee, mutta ikinä ei tiedä, miten kauan se valaisee.

Ehkä se on juuri niin.

Sä voit taistella masennusta vastaan. Voit tsempata itteäs liikkumaan, näkemään ihmisiä. Mutta, kun kivut valtaa sun kropan, sä et välttämättä pysty tekemään muuta kuin makaamaan sängyllä, ja ne kivut ovat läsnä koko ajan.

Krooninen kipu. Sitä nimeä mä kannan mun mukana lääkärikäynneistä toiseen, eikä kukaan siltikään vielä tiedä, mistä nää kivut johtuvat. Ehkä kukaan ei tiedä. 

Oon yrittänyt pysyä positiivisena. Iloinnut kivuttomista päivistä. Ollut onnellinen hetkistä ystävien kanssa. Arvostanut sitä, kun olen voinut mennä kouluun ja opiskella. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta mä nautin koulusta ja kokeista. Silloin tuntuu, että elän. Että tässä kaikessa on jotain järkeä.

Joku kysyy, mistä mä haaveilen. Mä haaveilen perheestä ja omasta kodista. Opettajan työstä ja rantamökistä. Jos lakkaisin haaveilemasta, lakkaisin elämästä. Niin yksinkertaista se on. Ja niin vaikeaa. Olla samalla kertaa sekä vihainen elämästä ja kiitollinen, että saa elää.

mulla on ikävä sua

Kesä tuli. Välillä mä mietin Fannia. Välillä halusin vain unohtaa. 

Jätkät sai mut mukaan kalastusreissulle. Yritin nauraa toisten jutuille notskin ääressä, mutta mun ajatukset oli ihan jossain muualla. Tuntui karseelta välittää ihmisestä, jolle mä en merkinnyt juuri mitään. Ystäviä me oltiin oltu. En tiennyt, pystyisinkö enää kesän jälkeen olemaan tekemisissä. 

Tunteet oli ja pysyi. Ne eivät kadonneet, vaikka yritin tukahduttaa ne tekemällä asioita ja välttelemällä Fannilta tulevia snäppejä, joissa se hehkutti Islannin kauneutta. Kivaa sillä näytti olevan ja seurakin taisi kelvata.

Makasin sängyllä kuulokkeet korvillani, kun viestin ääni tavoitti mut mun ajatuksista tähän hetkeen. Se oli Fanni.

-Mä tahdon kotiin. Mulla on ihan sairaan paha olla. Kaikki täällä on niin feikkejä. Eilenki illalla itkin itteni uneen, ku olin niin väsynyt. Toiset lähti baariin. Ei mua huvittanut juoda. En mä oo semmosta tyyppiä. Mulla on ikävä Suomeen ja ikävä sua.

Mun oli pakko puristaa silmät hetkeksi kiinni ennen kuin luin viestin uudestaan. Oliko se tosissaan. Eikai sillä niin huonosti voinut mennä. -Mulla on ikävä sua. 

Mitä se silläkin meinasi. 

Kysyin, voisinko soittaa sille. 

  -Voit, se vastasi.

Näppäilin hermostuneesti sen numeron ja soitin. 

  -Julius tässä. Luin tuon sun viestin. Miten sulla oikein menee siellä? 

Kuulin puhelimen toisesta päästä nyyhkytystä. Tunsin sydämessä kouristuksen. Jos olisin vain voinut, olisin ottanut sen halaukseen. Sanonut -kaikki hyvin. Ei mitään hätää.

  -Musta tuntuu, etten voi olla täällä. Haluan vaan takas Suomeen. Mä ajattelin, et tää ois hyvä keino päästää irti Jasperista. Se jätti mut pari kuukautta sitten. 

   -Mitä?!! mä melkein huusin puhelimeen.

 -Etkö sä tiennyt? se kysyi ja vaikutti vilpittömästi hämmästyneeltä.

 -En. En todellakaan, sanoin ja koitin tasoittaa sydämeni lyöntejä.

 -Mä ajattelin ostaa huomenna liput Suomeen.

    -Fanni ootko sä nyt ihan tosissaan?

  -Oon oon. Mun on pakko tulla takas ja selvittää tää koko sotku mun pään sisältä.

    -Jos sä oot varma, että sun täytyy niin sitten sun täytyy.

Hyvästelin sen ja suljin puhelimen. Olin kuin puuklapilla päähän lyöty. Mistä nyt oikein tuuli. Mikä tää koko juttu oikein oli. Nukahdin sekavien ajatusten pyöriessä vimmatusti ympäriinsä. Ehkä kaikki selkiintyisi ajallaan.

Jatkoa edellisen postauksen novelliin.