hurrikaani

Sain kauniin pyynnön kirjoittaa siitä, minkälaista on elää kroonisten kipujen kanssa. Voin olla niin monessa kohtaa väärässä, että hirvittää ihan julkaista tämä teksti. Halusin kuitenkin kunnioittaa toiveen lähettäjää ja tämä tarina onkin omistettu hänen ystävälleen. En vanno, että juuri tällaista on elää kipujen kanssa ja juuri tältä ne tuntuvat. Uskon, että niin kuin monissa sairauksissa, myös näissä kivuissa on suuria eroja ihmisten välillä. Toivon siis, ettei kukaan oleta tämän tekstin perusteella liikaa. Tämä on fiktiivinen teksti asiasta, josta mulla ei ole lainkaan kokemusta. Kiitos ja anteeksi.

Kun elät ensin päivästä päivään, viikosta seuraavaan ja kuukaudesta kuukauteen, et enää tiedä uskoako parempaan. Uskoako siihen, että joku päivä pystyisi vain heräämään ja tajuamaan, että kaikki on ohi.

Ei. Se ei ole ihan niin yksinkertaista. Tai oikeastaan ollenkaan. Jospa olisikin.

Aamulla tuulen pauhatessa ulkona ja räystäästä lorisevan veden valuessa viemäriin, herään. Yritän taivuttaa sormia kohti kämmentä, kokeillakseni toimivatko ne tällä kertaa. Yritän puristaa puhelimen käteeni todetakseni vain, etten mä tunne mun sormia. Tuntopuutokset. En voi sanoa tottuneeni niihin, mutta yllätyksenä se ei ainakaan tule. 

En pysty tänäänkään lähtemään kouluun. En, koska kipu viiltää mun koko kropan läpi. Sattuu hengittäessä. Sattuu silloinkin, kun en hengitä. Elän kivun kanssa. Se on osa minua, enkä pääse sitä pakoon edes omassa kodissani. En edes unissani. 

Olen yrittänyt kuvailla tätä kaikkea ystävilleni, osaamatta sitten kuitenkaan. 

Kuvittele, että kannat painavia kiviä repussa koko päivän. Että joku pistää puukolla sua sun hermopäätteisiin. Kuvittele, että jokainen kosketus sun ihoon sattuu. Että ihan sama, mitä lääkkeitä syöt, kivut eivät häviä kokonaan. Kuvittele, että elät sen kaiken kanssa koko ajan. Pystyisitkö siihen? Vastasit varmaan, että et. Niin minäkin kuvittelin, mutta tässä sitä ollaan. Koitetaan selvitä päivästä toiseen. Joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä. 

Olen antanut tälle kaikelle nimeksi hurrikaani. Se pyörittää mua niin kuin se tahtoo. Vie nopeasti sinne ja tänne. Ja vain se tietää, missä on määränpää.

Äiti sanoo, että tämä on suo, jota mä tarvon. Suo, jonka päässä aurinko nousee ja laskee, mutta ikinä ei tiedä, miten kauan se valaisee.

Ehkä se on juuri niin.

Sä voit taistella masennusta vastaan. Voit tsempata itteäs liikkumaan, näkemään ihmisiä. Mutta, kun kivut valtaa sun kropan, sä et välttämättä pysty tekemään muuta kuin makaamaan sängyllä, ja ne kivut ovat läsnä koko ajan.

Krooninen kipu. Sitä nimeä mä kannan mun mukana lääkärikäynneistä toiseen, eikä kukaan siltikään vielä tiedä, mistä nää kivut johtuvat. Ehkä kukaan ei tiedä. 

Oon yrittänyt pysyä positiivisena. Iloinnut kivuttomista päivistä. Ollut onnellinen hetkistä ystävien kanssa. Arvostanut sitä, kun olen voinut mennä kouluun ja opiskella. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta mä nautin koulusta ja kokeista. Silloin tuntuu, että elän. Että tässä kaikessa on jotain järkeä.

Joku kysyy, mistä mä haaveilen. Mä haaveilen perheestä ja omasta kodista. Opettajan työstä ja rantamökistä. Jos lakkaisin haaveilemasta, lakkaisin elämästä. Niin yksinkertaista se on. Ja niin vaikeaa. Olla samalla kertaa sekä vihainen elämästä ja kiitollinen, että saa elää.