minussa. ja hänessä

Aamun ensisäteet valaisivat huoneeni seinät keltaisiksi. Kömmin ylös sängystä ja oioin ryppyyntyneen yöpaitani helmoja. Viime yö tuntui unelta. Liian taianomaiselta. Ei niin ollut voinut tapahtua. 

Kurkistin ikkunasta ulos varmistaakseni vain, etten nähnyt parhaillani unta. En nähnyt. Harjasin pikaisesti hiukseni peilin edessä ja kurotin ottaakseni hyllyltä kaulakorun, jota pidin aina kaulassani. Sydänriipus. Äidiltä saatu.

Aamupala meni hiljaisuuden vallitessa. Ei tehnyt mieli puhua, eikä kukaan kysellyt minulta mitään. Yöllinen hiiviskelyni oli jäänyt huomaamatta. Olin ollut niin tarkka. Suunnitellut kaiken alusta loppuun. Yö ei ollut kuitenkaan mennyt aivan suunnitelmien mukaan. En ollut suurimmissa unelmissanikaan voinut kuvitella tapaavani Nolanin. Tunsin itseni hölmöksi. Hieman vedätetyksi. Miksi kukaan vakavissaan haluaisi kaikista maailman tytöistä juuri minut. Ihan oikeasti.

Kesäloma oli alkanut virallisesti muutama viikko aiemmin. Olin viettänyt aikaani pänttäämällä syksyn pääsykokeisiin sekä makaamalla rannalla ottamassa aurinkoa. Se oli ollut tietenkin turhaa. En ollut ruskettunut. En sitten millään. Kaipasin elämääni jännitystä, mutta myös jotain pysyvää, että elämä tuntuisi tasapainoisemmalta. Nolan olisi ollut juuri jotain sellaista. En kuitenkaan halunnut ajatella häntä. Pelkkä mielikuva Nolanista jonkun toisen tytön kanssa, teki kipeää. Ehkä viime öinen ei ollut merkinnyt mitään. Ehkä se oli ollut Nolanin mielestä vain hauskaa. Vetää vain oikeista naruista ja saada toinen uskomaan ihan mitä vain. 

Ilma viileni. Olin päättänyt viettää illan alhaalla kaduilla. En ollut vielä valinnut kohdetta, minne menisin, mutta ajatus kävelystä ylhäisessä yksinäisyydessä, tuntui hyvältä ajatukselta. En kaivannut ystävien huolestuneita katseita. Turvamiehiä, jotka vahtisivat jokaista liikettäni. Teki hyvää olla hetki aivan yksin.

Istuuduin puistonpenkille ja katselin valon ja varjon leikkiä joen pinnassa. Itketti, aivan yllättäen. En tiennyt, mistä kyyneleet tulivat.

    -Mikä saa noin kauniin naisen itkemään? 

Ääni oli pehmeä ja matala. Jollain tasolla tuttu. 

En vastannut. En edes tiennyt, mitä olisin voinut sanoa. Että ei ollut syytä. Vai että itkin huvikseni.

Tunsin penkin narahtavan. Jonkun istuvan viereeni. Käden silittävän hennoin, mutta varmoin ottein olkapäätäni. Ja tunsin sen saman unettavan olon leviävän koko kroppaani. Silmien painuvan hetkellisesti kiinni. Oli jotenkin hyvä olla. Rauhoittava tunne.

    -En kestänyt olla erossa sinusta, ääni sanoi vieressäni.

Nolan. Tunnistin nyt äänen. Kuka muukaan se olisi ollut. Helpotuksen aalto vyöryi ylitseni. Oli huojentavaa tietää, etten ollut joutunut jonkun humalaisen miehen otteeseen.

    -Seurasitko taas minua? kysyin. Ehkä vähän liiankin piikikkäästi.

    -En itseasiassa. Istuin tuolla joen toisella puolella, kun tulit. Näin, että itkit ja herrasmiehenä ajattelin tarjota olkapäätäni.

En tiennyt uskoako vaiko ei.

    -Mitä sinä haluat minusta? 

    -Olen miettinyt ja miettinyt. Tuntuu, että mikään ei tunnu miltään. Tunteet. Ne ovat niin vahvoja. Saavat välillä jopa epäilemään, että onko elämässä edes järkeä, jos en voi jakaa sitä juuri sinun kanssasi.

Sydämeni hakkasi liian lujaa. Olisin voinut vain tarjota käteni. Antaa Nolanin pidellä siitä kiinni, mutta en halunnut päästää Nolania liian helpolla.

    -Onko sinulla tyttöystävää tai tapailetko muita?

    -Ei ketään sellaista, josta välittäisin enemmän kuin ystävä välittää. 

Halusin uskoa sen. Enemmän kuin mitään muuta, olisin vain halunnut käpertyä Nolanin syliin. Olla siinä ja tuntea, miten vahvat kädet olisivat pidelleet minusta kiinni. Mutta pelkäsin. Pelkäsin tunteiden olemattomuutta. Pelkäsin tulevani jätetyksi. 

    -Miten voit todistaa sen, että rakastat minua? 

    -Näin, Nolan sanoi ja painoi hitaasti kevyen suudelman huulilleni. 

En lähtenyt lentoon tai alla oleva maa ei järissyt. Mutta sydämeni tuntui lähteneen raiteiltaan. Ajatukseni pyörittivät minua. Ne olisivat halunneet lisää. Ihan kuin joku olisi kaivertanut kolon sydämeni seinämään. Ehkä siltä tuntui rakastaa. Ja olla rakastettu. Että ikävöi toista silloin, kun toinen oli kaukana. Ja ikävöi toista silloin, kun tämä oli ihan vieressä kiinni. Kun sydämeen sattui. Se kipu oli jotain aivan käsittämätöntä. Ja se kaikki sai minut uskomaan Nolaniin. Siihen, että tässä kaikessa olisi jotain järkeä. Minussa. Ja hänessä. Meissä, yhdessä.




Jatko-/päätösosa novellille Pihka.

vääristynyttä

Kaikki alkoi siitä yhdestä lauseesta -sä oot niin itsesäälinen. 

Uskoin sen hyvin vahvasti. Koin, että se sana piti totta mun kohdalla. Vääristynyt minäkuva. Vääristynyt maailmankuva. Niin väärin kaikki oli, enkä mä silti ymmärtänyt mistään mitään.

Ensin päivistä päiviin jatkuva paha olo. Sitten viikoittainen ja lopulta kuukausiin ja vuosiin jatkuva paha olo. Syyllisyyden tunne. Huonouden tunne. Koin, etten riittänyt sellaisena kuin olin. En saanut olla oma itseni. Aina piti olla jotain muuta. Jotain erilaista. Mua koitettiin puskea muottiin, johon en kuulunut.

Oli väärin olla herkkä. Näyttää tunteita. Oli väärin olla hiljaa, hivuttautua maailmaan, jossa sai hengähtää. Jossa olisin voinut sen pienen hetken olla juuri sitä, mitä oikeasti olin. Oli väärin olla lapsellinen. Väittää vastaan, jos joku haastoi riitaa. Varsinkin jatkaa sitä. Olin syyllinen, koska olin vanhempi. Vanhemman olisi pitänyt osata lopettaa. Olla järkevä. Antaa kaiken vain olla. Ei välittää lainkaan.

Henkinen väkivalta. Tuntuu karulta käyttää sitä sanaa, mutta sitä se oli. Tikarin lailla iskeviä sanoja. Kipua. Lukittujen ovien takana vuodatettuja kyyneleitä. Lisää kipua. Olin heikko. Säälittävä. Itkupilli.

En tiedä olenko koskaan osannut antaa sitä anteeksi. Olenko pystynyt siihen. Pystynyt antamaan anteeksi syvältä sisimmästäni. 

Tuo kaikki vaikuttaa mun elämään nykyään. Tänään. Huomenna. Juuri nyt. Se vaikuttaa siihen, miten uskallan luottaa. Miten toimin omassa elämässäni. Mihin uskallan pyrkiä. Mitä valintoja teen. Se rajoittaa paljon asioita. Vaikeuttaa monia tilanteita. Joskus haluaisin vain aloittaa puhtaalta pöydältä. Jatkaa elämää sinä ihmisenä, joka olin ennen. Että edes yhden kerran uskaltaisin hypätä tuntemattomaan. Olla pelkäämättä sitä, että joku satuttaa. Että kaiken itsesuojelun sijaan kykenisin olemaan ihmisten edessä heikko. Haavoittuvainen minä. Ja voisin kokea sen, että joku välittää. Niin aidosti kuin ihminen vain voi. Ja uskoisin siihen, että ystävät ovat minua varten. Eivätkä siksi, että joku vain tahtoisi iskeä minut jälleen kerran palasiksi. Hajottaa sen kaiken, jonka olen jo kerennyt kasata pienistä palasista yhteen.

Ja juuri nytkin, mä pelkään. Pelkään, että joku haluaa mulle vain pahaa. Haluaa satuttaa. Sellainen mun mieli on. Syöttää mulle vääristyneitä ajatuksia, joita en aina osaa käsitellä. Mutta mä haluan jakaa tämän kaiken siksi, että ehkä jossakin päin maailmaa on joku, joka ymmärtää. Joku, joka on kokenut vastaavaa. Sitä varten mä kirjoitan. En pelkästään itseäni varten, vaan niitä kaikkia ihmisiä, jotka ovat joskus olleet rikki tai ovat sitä nyt. 

pihka

Lasiset, pisaran muotoiset tornit. Huipulla tuuli. 

-Alueella asiaton oleskelu kielletty. 

Mä olin nähnyt sen kyltin. Vaikka kuinka monia kertoja, ja silti, mun oli aina pakko nähdä se uudelleen. 

Isoisä oli kertonut sen olleen siellä jo silloin, kun se oli kiivennyt sinne katselemaan auringonlaskua. Musta tuntui hullulta ajatella, miten vanha kyltti oikeastaan oli. Satoja vuosia ehkä jopa. 

Kiipesin viimeiset askelmat varoen aiheuttamasta ääntä. Viides porras narahti, jos siihen astui. Mä olin oppinut skippaamaan sen. Sillä tavalla kaikki oli helpompaa. Olla huomaamaton. Hiipiä näkymättömissä. 

Suljin valvontakamerat yhdellä napsautuksella. Laitteen olin pöllinyt joskus vartijoilta. Niillä ei ollut ollut mitään hajua siitä, että yksi heidän kavereistaan olikin ollut valepuvussa oleva minä. Muita oli helppo huijata. Tuntui väärältä, että se oli liian helppoa. Jopa minulle.

Hyppäsin kaiteen yli toiselle puolelle, että näin kyltin ja kykenin lukemaan tekstin. Se oli eriskummallisesti kirjoitettu. Ihan kuin jokin olisi polttanut sen jonkun ihmisen ihoon. Ajatus sai mut hytisemään. Toivoin, että se olisi johtunut tuulesta, eikä pelosta. En halunnut pelätä mitään.

Katon reuna oli liukas. Istuin hievahtamatta paikoillani ja kuuntelin, kun tuuli humisi korkeuksissa. Säikähdin ääntä, joka tuli jostain selkäni takaa. Otteeni kaiteen reunasta meinasi lipsahtaa. Käännyin, mutten nähnyt mitään. 

-Kannattaa olla varovainen.

Hyppäsin melkein ilmaan. Niin yllättynyt olin. Olin luullut olleeni yksin katolla. Katselin harmistuneena ja hieman jännittyneenäkin hahmoa, joka oli ilmaantunut viereeni jostain näkymättömistä. 

-Sinuna en istuisi siinä.

Meripihkan väriset silmät katselivat minua kiinnostuneena. Huulilla väreili ilkikurinen hymy.

-Kuka sä olet sanomaan mulle yhtään mitään. 

Ei huvittanut totella muiden neuvoja. Monet olivat usein väärässä. Turvallisuusasioissakin.

Hän istui mun viereen. Nimitin hänet mielessäni Pihkaksi silmien värin mukaan. Se oli ehkä vähän tyttömäinen nimi, mutta kelpasi mulle paremman puutteessa.

-Taidat olla Viola.

-Mistä sä sen tiedät? tiuskaisin.

-Kaikkihan sen tietää. Sä olet kuuluisa, ainakin mun tietojeni mukaan.

-Ja kukas sä sitten olet herra kaikkitietävä?

-Ihan vaan Nolan.

Pihka hymyili mulle. Tai siis Nolan. Mä en jaksanut hymyillä takaisin. Isä oli opettanut, että tuntemattomiin ei kannattanut luottaa.

-Mitä sä täällä teet? kysyin, kun en muuta keksinyt. Ja oikeastaan mua kiinnosti. Ihan liikaa.

-Seurasin sua, se sanoi ja pyyhkäisi hiukset silmiltään. Sitten se kääntyi katsomaan mua. Katse oli intensiivinen. Tuntui, että se näki mun läpi. Mun oli pakko katsoa pois.

-Olenko mä niin mielenkiintoinen, että mua täytyy oikein seurata?

-En nyt sanoisi mielenkiintoinen. Sä vain tykkäät liian herkästi pelata sun elämällä. Pelleilet sun hengellä. Sua täytyy suojella. Et kai sä tahdo pudota?

En vastannut mitään. Ei mun tarvinnut. Katselin vain Nolanin kasvoja ja mietin, miksi ketään kiinnostaisi mun henki. Ihan oikeasti. Varsinkaan sitä. Se näytti siltä, että sillä olisi varmasti ollut parempaakin tekemistä kuin kiipeillä mun perässä katolla ja katsoa, etten mä vain pudonnut. Jos se olisi mennyt kaduilla pursuileviin pubeihin, se olisi varmasti löytänyt seuraa. Ihmiset olisivat kilpailleet siitä. Niin hyvännäköinen se oli. 

-Mitä sä mietit? kysyin, kun olimme olleet jo hetken hiljaa. Hiljaisuus oli ahdistavaa silloin, kun en ollut yksin.

Nolan ei vastannut heti. Mietin jo, että se jättäisi vastaamatta. 

-Sinua.

Hämmennyin totaalisesti. Mulla meni pasmat aivan sekaisin. Minua? Pelleilikö se mun kustannuksella vai eikö se vain ollut järjissään. Mitä se musta halusi.

-Sä näytät kauniilta silloin, kun hymyilet. Harmi vain, että sitä näkee niin harvoin. Sä et hymyile usein.

Mä en osannut sanoa mitään. En yhtikäs mitään.

-Joskus iltaisin sä hymyilet silmät kiinni. Sun hiukset hulmuaa tuulessa ja sä näytät onnelliselta. 

-Sä olet vakoillut mua?

-En sanoisi niin. Ennemminkin katsellut.

-Tuota on vähän vaikea uskoa.

Nolan oli siirtynyt lähemmäksi. Mun polvi hipoi sen jalkaa. Tuntui kuin sähköisku olisi kulkenut koko mun kropan läpi. Olin varmaan tulossa hulluksi. Se pyyhkäisi kädellään hiukset mun silmiltä. Annoin sen tehdä niin. Joku mun pään sisällä käski paeta. Sysäsin ajatukset pois ja vain elin siinä hetkessä. Nolan siirsi kätensä mun hartialle. Sen sormet liukuivat edestakaisin. Ihan kuin se olisi siirtänyt energiaa. Unettavaa. Teki mieli ummistaa silmät. Katselin sen silmiä, jotka lempeästi katselivat mua takaisin. 

-Jos kertoisin, että olen rakastanut sua siitä asti, kun näin sinut ensimmäisen kerran, uskoisitko?

-Sanoisin, että olet hullu.

-Mä olen ihan mielelläni hullu, se sanoi ja hymyili.

-Mitä, jos mä sanoisin, että musta tuntuisi tismalleen samalta? Olisinko minäkin sitten hullu?

-Olisit, se kuiskasi ja sulki silmänsä.

Istuin siinä. Tuntematon poika vierelläni ja tunsin ihmeellistä halua olla ihan vieressä kiinni. Tarttua sen kädestä kiinni. Sulkeutua sen syliin ja painaa pääni sen rintaa vasten, jotta voisin kuulla, kuinka sen sydän löi tasaiseen tahtiin. Nolan oli edelleen silmät kiinni. Se piirsi sormillaan mun kämmeneen kuvioita. 

Aurinko laski. Se värjäsi lasikupolit kultaisiksi. Ja vain ainoastaan se tiesi, milloin se palaisi takaisin. Milloin kupolit jälleen kylpisivät auringonvalossa.