pihka

Lasiset, pisaran muotoiset tornit. Huipulla tuuli. 

-Alueella asiaton oleskelu kielletty. 

Mä olin nähnyt sen kyltin. Vaikka kuinka monia kertoja, ja silti, mun oli aina pakko nähdä se uudelleen. 

Isoisä oli kertonut sen olleen siellä jo silloin, kun se oli kiivennyt sinne katselemaan auringonlaskua. Musta tuntui hullulta ajatella, miten vanha kyltti oikeastaan oli. Satoja vuosia ehkä jopa. 

Kiipesin viimeiset askelmat varoen aiheuttamasta ääntä. Viides porras narahti, jos siihen astui. Mä olin oppinut skippaamaan sen. Sillä tavalla kaikki oli helpompaa. Olla huomaamaton. Hiipiä näkymättömissä. 

Suljin valvontakamerat yhdellä napsautuksella. Laitteen olin pöllinyt joskus vartijoilta. Niillä ei ollut ollut mitään hajua siitä, että yksi heidän kavereistaan olikin ollut valepuvussa oleva minä. Muita oli helppo huijata. Tuntui väärältä, että se oli liian helppoa. Jopa minulle.

Hyppäsin kaiteen yli toiselle puolelle, että näin kyltin ja kykenin lukemaan tekstin. Se oli eriskummallisesti kirjoitettu. Ihan kuin jokin olisi polttanut sen jonkun ihmisen ihoon. Ajatus sai mut hytisemään. Toivoin, että se olisi johtunut tuulesta, eikä pelosta. En halunnut pelätä mitään.

Katon reuna oli liukas. Istuin hievahtamatta paikoillani ja kuuntelin, kun tuuli humisi korkeuksissa. Säikähdin ääntä, joka tuli jostain selkäni takaa. Otteeni kaiteen reunasta meinasi lipsahtaa. Käännyin, mutten nähnyt mitään. 

-Kannattaa olla varovainen.

Hyppäsin melkein ilmaan. Niin yllättynyt olin. Olin luullut olleeni yksin katolla. Katselin harmistuneena ja hieman jännittyneenäkin hahmoa, joka oli ilmaantunut viereeni jostain näkymättömistä. 

-Sinuna en istuisi siinä.

Meripihkan väriset silmät katselivat minua kiinnostuneena. Huulilla väreili ilkikurinen hymy.

-Kuka sä olet sanomaan mulle yhtään mitään. 

Ei huvittanut totella muiden neuvoja. Monet olivat usein väärässä. Turvallisuusasioissakin.

Hän istui mun viereen. Nimitin hänet mielessäni Pihkaksi silmien värin mukaan. Se oli ehkä vähän tyttömäinen nimi, mutta kelpasi mulle paremman puutteessa.

-Taidat olla Viola.

-Mistä sä sen tiedät? tiuskaisin.

-Kaikkihan sen tietää. Sä olet kuuluisa, ainakin mun tietojeni mukaan.

-Ja kukas sä sitten olet herra kaikkitietävä?

-Ihan vaan Nolan.

Pihka hymyili mulle. Tai siis Nolan. Mä en jaksanut hymyillä takaisin. Isä oli opettanut, että tuntemattomiin ei kannattanut luottaa.

-Mitä sä täällä teet? kysyin, kun en muuta keksinyt. Ja oikeastaan mua kiinnosti. Ihan liikaa.

-Seurasin sua, se sanoi ja pyyhkäisi hiukset silmiltään. Sitten se kääntyi katsomaan mua. Katse oli intensiivinen. Tuntui, että se näki mun läpi. Mun oli pakko katsoa pois.

-Olenko mä niin mielenkiintoinen, että mua täytyy oikein seurata?

-En nyt sanoisi mielenkiintoinen. Sä vain tykkäät liian herkästi pelata sun elämällä. Pelleilet sun hengellä. Sua täytyy suojella. Et kai sä tahdo pudota?

En vastannut mitään. Ei mun tarvinnut. Katselin vain Nolanin kasvoja ja mietin, miksi ketään kiinnostaisi mun henki. Ihan oikeasti. Varsinkaan sitä. Se näytti siltä, että sillä olisi varmasti ollut parempaakin tekemistä kuin kiipeillä mun perässä katolla ja katsoa, etten mä vain pudonnut. Jos se olisi mennyt kaduilla pursuileviin pubeihin, se olisi varmasti löytänyt seuraa. Ihmiset olisivat kilpailleet siitä. Niin hyvännäköinen se oli. 

-Mitä sä mietit? kysyin, kun olimme olleet jo hetken hiljaa. Hiljaisuus oli ahdistavaa silloin, kun en ollut yksin.

Nolan ei vastannut heti. Mietin jo, että se jättäisi vastaamatta. 

-Sinua.

Hämmennyin totaalisesti. Mulla meni pasmat aivan sekaisin. Minua? Pelleilikö se mun kustannuksella vai eikö se vain ollut järjissään. Mitä se musta halusi.

-Sä näytät kauniilta silloin, kun hymyilet. Harmi vain, että sitä näkee niin harvoin. Sä et hymyile usein.

Mä en osannut sanoa mitään. En yhtikäs mitään.

-Joskus iltaisin sä hymyilet silmät kiinni. Sun hiukset hulmuaa tuulessa ja sä näytät onnelliselta. 

-Sä olet vakoillut mua?

-En sanoisi niin. Ennemminkin katsellut.

-Tuota on vähän vaikea uskoa.

Nolan oli siirtynyt lähemmäksi. Mun polvi hipoi sen jalkaa. Tuntui kuin sähköisku olisi kulkenut koko mun kropan läpi. Olin varmaan tulossa hulluksi. Se pyyhkäisi kädellään hiukset mun silmiltä. Annoin sen tehdä niin. Joku mun pään sisällä käski paeta. Sysäsin ajatukset pois ja vain elin siinä hetkessä. Nolan siirsi kätensä mun hartialle. Sen sormet liukuivat edestakaisin. Ihan kuin se olisi siirtänyt energiaa. Unettavaa. Teki mieli ummistaa silmät. Katselin sen silmiä, jotka lempeästi katselivat mua takaisin. 

-Jos kertoisin, että olen rakastanut sua siitä asti, kun näin sinut ensimmäisen kerran, uskoisitko?

-Sanoisin, että olet hullu.

-Mä olen ihan mielelläni hullu, se sanoi ja hymyili.

-Mitä, jos mä sanoisin, että musta tuntuisi tismalleen samalta? Olisinko minäkin sitten hullu?

-Olisit, se kuiskasi ja sulki silmänsä.

Istuin siinä. Tuntematon poika vierelläni ja tunsin ihmeellistä halua olla ihan vieressä kiinni. Tarttua sen kädestä kiinni. Sulkeutua sen syliin ja painaa pääni sen rintaa vasten, jotta voisin kuulla, kuinka sen sydän löi tasaiseen tahtiin. Nolan oli edelleen silmät kiinni. Se piirsi sormillaan mun kämmeneen kuvioita. 

Aurinko laski. Se värjäsi lasikupolit kultaisiksi. Ja vain ainoastaan se tiesi, milloin se palaisi takaisin. Milloin kupolit jälleen kylpisivät auringonvalossa.