entä jos?

Se hiipii jostain mielen perukoilta. Salakavalasti. Tuo mukanaan epävarmuuden. Ja pelon. Entä jos? Mitä sitten kun? Ehkä kukaan ei sittenkään? 

Pelko jäädä yksin. Että näyttää typerältä hortoillessaan vaunujonojen läpi. Sitten pellon vierustaa lippurivistölle. Sieltä isonteltan kulmille, juhlaportille ja takaisin. Ei kertakaikkiaan ketään. Ei yhtäkään ihmistä, jonka seuraan liittyä huomaamattomasti. Että näyttäisi siltä niin kuin olisi aina ollutkin siinä. Ei hetki aiemmin eksyneenä. Pelokkaana. Ei pyörittelemässä päätään joka ikiseen ilmansuuntaan. Ei etsimässä näköpiiriin edes jotain, mihin kiinnittää katsetta valtavasta väkijoukosta, jonka tuijotuksen tunsi selässä, katsoipa joku oikeasti tai ei.

Ahdistavaa. Niin kertakaikkisen ahdistavaa. Pakottava tarve kaivaa puhelin. Etsiä ensimmäisen tutun nimi, joka ehkä saattaisi vastata. Paniikki. Entä jos kukaan ei vastaakkaan. Ahdistus. Se nousee jostain syvältä. Nousee hengitystorvea ylöspäin. Tukkii kurkunpään. Hengitys katkoilee. Nieleksyttää. Ei nyt. Ei tässä. Ei kaikkien nähden.

Puhelin tuuttaa. Ei vastausta. Askeleet kääntyvät tulosuuntaan. Pakenevat. Verkkaisesti astellen hahmo palaa takaisin. Yrittää limittäytyä ihmisten sekaan. Pois polttavien katseiden alta. Pois puhetulvan ja naurun seasta. Hymyilevien ihmisten ja leikkivien lasten luota. Pois seurustelevien parien ja onnellisten vanhusten seasta. Pois. Pois.

Vaunun ovi auki. Katse kiertää päädystä toiseen. Tyhjää on. Huokaus. Syvä hengitys. Sydämen sykkeet alkavat hiljalleen tasoittua. Äidillä on tainnut jäädä radio päälle. Laulun sanat sopivat siihen hetkeen. Koskettavat jonnekin syvälle. Pelko väistyy. Turva sen pienen hetken verran ennen kuin ajatukset ottavat jälleen vallan.

Tarina on fiktiivinen, mutta voi olla jonkun kohdalla hyvinkin totta. Itselle kesän tärkein tapahtuma tuo usein yhteenkuuluvuuden tunteen. Joskus yksin kentällä hortoillessa pelko yksin jäämisestä on läsnä.