meidät vei erilleen tie

Se kuukausi oli erikoinen. Raskas ja samalla kertaa täynnä onnea. Kiitollisuutta monista pienistä asioista. Iloa uusien ihmisten kohtaamisesta. Rakkautta perhettä kohtaan, jota en koskaan voisi unohtaa. Pettymyksiä. Karvaita kyyneliä.

Tunteiden skaala on käyty läpi ääripäästä toiseen. Olen ollut samalla kertaa vihainen, turhautunut ja äärimmäisen pettynyt itseeni. Toisena hetkenä olen jaksanut olla ymmärtäväinen. Kaikki ihmiset tekevät virheitä. Niin pieniä kuin suuria. Vaikeinta on kuitenkin se, kun satuttaa jotain ihmistä hyvin syvälle.

Lupasin sinulle kuun ja tähdet taivaalta.
Tyynen veden ja äärettömyyden.
En horisonttia, joka estäisi näkemästä valoa.
Tai aaltoja, jotka keinuttaisivat paattia.
En tuhansia puukon lailla iskeviä sanoja
kertomaan, etten enää osaa rakastaa.
En sinua.
Tai hymyäsi tai kaikuvaa nauruasi.

Meidät vei erilleen tie.
Tuuli, joka johdatti minut toisaalle.
Sydän, joka käski minun kulkea pois luotasi
takaisin valoon,
jotta voisin jälleen elää ilman sääntöjä siitä, miten minun kuuluisi ajatella.
Jotta voisin vielä joskus rakastua uudelleen.
Tuntea jotain niin sanoinkuvailemattoman ihmeellistä onnea.
Jotta voisin olla osa jotain suurempaa.
Että vielä joskus olisi me.
Ei vain minä ja sinä.