Lokakuu yllättää koleudellaan niin kuin joka ikinen vuosi aiemmin. Tuuli riepottelee puista pudonneita lehtiä katujen yllä ja saderintamat ovat enemmän tuttu kuin harvinainen näky, jos sattuu katsomaan ikkunasta ulos.
Alkuviikko on kulunut soitellessa pappeja läpi. Osalla on kesä täyttynyt jo hyvissä ajoin rippikouluista, osalla matkan pituus ja majoituksen järjestäminen ovat nousseet esteeksi. Mua tilanne stressaa, Matiasta ei tunnu papin puuttuminen hetkauttavan. Se on muutenkin ottanut rennomman suhtautumisen hääjärjestelyiden suhteen, eikä se toisaalta kyllä yllätä mua. Sille ei ole väliä missä kirkossa meidät vihittäisiin tai minkälaisia koristeita juhlatilassa tulisi olemaan. Lähinnä sitä kiinnostaa vieraat, joita me ollaan alustavasti jo keretty miettiä. Lista tosin tuntuu pidentyvän päivä päivältä, eikä meillä ole mitenkään mahdollista pyytää reilua sataa viittäkymmentä ihmistä. On pakko pystyä karsimaan jostakin päästä.
Valutan veden ämpäriin ja lorautan yleispesuainetta sekaan. Kämppä kaipaa siivousta ja mun mieli järjestystä sen kaiken kaaoksen keskellä. Nappaan siivouskaapista luutun ja pudotan sen ämpäriin. Sitten puristelen siitä ylimääräiset vedet ja alan hommiin. Pölyt saavat kyytiä, samoin mehutahrat, jotka huomaan keittiön lattiassa. Cd-soittimessa pyörii Pietarin oratorio. Sanat olen ajansaatossa oppinut muistamaan ulkoa. Se on yksi harvoja levyjä, joista isä oli todella pitänyt.
Olen niin vauhdikas, että en edes kuule ulko-oven käyvän ja askelten siirtyvän ovensuuhun. Laulan vain antaumuksella mukana sitä kohtaa, missä Pietari alkaa vajota veteen ja huutaa hädissään apua Jeesukselta.
- Onko tää joku häiden yllätysnumero?
Käännyn ja näen Matiaksen virnuilevan ovensuussa.
- Sinä senkin!.. vastaan sille muka raivoissani.
Poimin rätin sankosta ja tähtään sillä Matiasta, joka kerkeää juuri ja juuri pois alta. Rätti osuu sen sijaan seinään, josta se valuu lattialle ja jättää perässään vesinoron.
Matias nostaa rätin, pudottaa sen ohimennessään takaisin sankoon ja kaappaa mut tiukasti syliinsä.
- Ootko sä ihan varma, ettet halua esiintyä? se kysyy kuiskaten korvaani, mikä saa mun kehon värähtämään kutituksesta.
- Sä tiedät varsin hyvin, että mä vihaan esiintymistä, sanon sille ja yritän samalla vääntäytyä irti sen otteesta.
- Sä häiritset mun siivousta, jatkan, kun se ei tee elettäkään liikahtaakseen.
- Lili, odota vähän. Mulla on sellainen olo, että voisin vaan olla tässä koko loppuelämän.
Mahanpohjassa muljahtaa. Kyllä mustakin oli ihana olla toisen lähellä. Toisinaan liiankin. Joskus oli tuntunut siltä kuin mun sisällä olisi roihunnut liekit, jotka kasvoivat sitä suuremmiksi, mitä pidempään toisen lähellä oli. Ja tulella oli vaarallista leikkiä. Niin isä oli lapsuudessa opettanut.
- Matias, sä tiedät, että nyt on parempi, jos mä vaan jatkan siivoamista, sanon sille hiljaa ja toivon samalla, että elämä ennen avioliittoa ei muuttuisi sietämättömäksi.
Matias päästää irti. Se luo vielä yhden kaipaavan katseen muhun ennen kuin se tarttuu lattialla lojuvaan imuriin ja alkaa vetää johtoa, jotta saa työnnettyä pistokkeen seinään.
- Jatka keittiöstä. Kerkesin jo imuroida olkkarin ja eteisen, sanoin sille ja aloin puristaa ylimääräisiä vesiä luutusta.
Kohta imurin äänet peittävät alleen soittimessa olevan levyn sävelet ja oma mieleni tyhjenee hetki sitten siellä kaihertaneista ajatuksista.
Valo hiipii huoneeseen verhojen välistä ja vie aamuhämärän mennessään. Olen rampannut yön keittiössä juomassa vettä ja siitä hetken päästä vessassa, kun on tuntunut, että uni ei millään tule. Vuoroin on ollut kuuma tai jalat ovat olleet levottomat, eikä missään asennossa ole pystynyt rauhoittumaan. Terapeutti oli puhunut, että kannattaisi siinä tapauksessa nousta ylös ja palata sänkyyn vasta sitten, kun alkaisi kunnolla väsyttämään, ja että voisi yrittää ajatella, ettei se haitannut, vaikka ei saisi nukuttua. Yhden päivän jaksaisi ilman untakin ja töiden jälkeen voisi levätä ottamalla päiväunet.
Mua oli stressannut. Stressannut koko naimisiin meno. Se, että mitä kaikkea pitäisi vielä järjestää ja hankkia. Mutta vielä sitäkin enemmän olin pohtinut sitä, että mistä mä voisin ikinä tietää, että mun ja Matiaksen kuuluikin elää toistemme rinnalla.
Kyllä kaikki järjestyy, ja ei taivaan Isä anna meidän astella alttarille, jos se ei ole tarkoittanut niin, olin hokenut itselleni.
Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi pystynyt suhtautumaan kaikkeen yhtä leppoisasti ja luottavaisin mielin kuin Matias. Se oli aina osannut paremmin elää hetkessä ja olla murehtimatta liikaa tulevaa.
Nousen ylös ja vilkaisen jakkaralla olevaa puhelinta, joka ilmoittaa akun olevan loppumaisillaan. Kaivelen laturin työpöydän laatikosta ja tungen sen piuhan puhelimeen kiinni. Sitten kääriydyn pörröiseen aamutakkiin ja raahaudun vessaan pesemään hampaita.
Peilikuvan hahmo näyttää väsyneeltä. Hiukset ovat pörrössä ja silmien alla on varjot. Naurahdan ilmeelleni ja toivoin sydämeni pohjasta, että töissä ei olisi mitään ihmeellistä.