muureilla

Mä pelkään. Ainaki 110 prosenttisesti. Elämää, uskoa, tätä kaikkea. Kannatteleeko se mua. Entä jos mä huomaan olevani taas pohjalla. Nostavatko kädet enää ylös?

Oon uupunut kasin aamuihin ja neljän päiviin. Oon väsynyt pimeyteen ja siihen, että kaikki puhuu joulusta, mutta sitä ei koskaan tule. 

Tää syksy on monen mukaan mennyt nopeasti. Musta tuntuu, että kello on useimpina päivinä vaan pysähtynyt ja madellut eteenpäin ja mä en oo silti saanut aikaiseksi paljon mitään.

Oon vähän hukassa. Niinku aika usein. Ehkä se vaan on osa mua. Ehkä se on sitä, että mä vieläkin haen mun omaa paikkaa jollain tasolla. Käyn läpi menneisyyttä, ymmärtämättä sitä kuitenkaan, vaikka sanon, et mä oon tavallaan kiitollinen, että niin kävi. Tavallaan.

Mä oon kasvattanut suojamuureja, antanut niiden haljeta, laittanut lisää sementtiä, antanut kaiken murskaantua. Mä oon ollut pohjalla, noussut ja pudonnut uudelleen. Mikä antaa mulle syitä olla putoamatta enää?

Monet sanoo mua vahvaksi. Onko se vahvuutta, ettei jossain vaiheessa enää jaksa. Luovuttaa. Antaa virran mennä kulkematta enää sen mukana. 

Välillä mä mietin onko mun taito kirjoittaa vain väliaikaista. Katoaako se joskus. Hiipuu vain pois jättäen mun sydämeen tyhjän kuoren ja onkalon. Jos mä en osais kirjoittaa, oisko mussa enää mitään. 

Valot.
Ainoa asia, jonka näen muureilta.
Kaupunki ei lepää. Ei edes tänään.
Kukaan ei tiedä, että kuolema koittaa.
Pieni lapsi viedään äidin sylistä.
Jossakin päin maailmaa tyttöjä ympärileikataan.
Sotia ja julmuutta.
Maailma on niin paha.

Viilto kämmeneen.
Viiva niiden muiden viereen.
Muistuttamassa.
Eihän vahvakaan voi aina jaksaa.
Kaikkea.

Kuitenkin siellä jossakin.
Pimeydessä.
Huomaamaton talo, jonka ikkunalla kynttilä.
Mies tuo vaimolle ruusuja.
Kehdossa keinuu uusi alku.