kehosi on kaunis

Ala-asteella se siro, hoikka ja painokäyrän alapuolella kulkeva minä, sai usein kuulla, miten mun vatsalihakset näkyy ja että mun kroppa näyttää hyvältä.

Tunsin mun kehon omaksi. Mulla oli hyvä olla itseni kanssa. Mutta kaikki kuitenkin muuttui yläasteella, kun murrosiän mukanaan tuomat muutokset saivat mun painon nousemaan ja reidet kasvamaan. Puntarilla käynti alkoi ahdistaa, vaikka painokäyrän mukaan sen pituisena olin ihan normaaleissa lukemissa. Läheisten ystävien kipuilut oman kehon kanssa heijastuivat siten, että rivien välistä ymmärsin myös mun olevan jotenkin vääränlainen. Aloin peitellä välitunneilla reisiä ja vatsaa käsillä. Ahdistuin vaatteista, jotka päällä vatsalla oli tilaa hengittää. Joinakin päivinä jätin ruokia syömättä ja elin pelkällä leivällä, jotta keho muuttuisi takaisin sen alakoulussa olleen tytön mittoihin.

Kun viikon syömättömyyden jälkeen koin sellaiset vatsakrampit, että pelkäsin kuolevani mahassa olevaan kasvaimeen ja äiti oli sitä mieltä, että mulle pitäisi kohta varata aika lääkärille, tajusin alkaa taas syömään ja vatsakivut hävisivät, päätin, etten enää koskaan tekisi itselleni samaa uudestaan.

Yläaste ja murrosikä jättivät kuitenkin jälkensä. Yhä edelleen kamppailen sen kanssa, että toisinaan olo omassa kropassa ahdistaa ja on vaikea löytää sellaisia vaatteita, joissa olisi hyvä olla. Tunnen surua siitä, miten monet muut käyvät elämässään läpi samankaltaisia asioita ja uskovat olevansa jotenkin vääränlaisia. Vaikka sitä ei ehkä uskoisi, lähipiirissäsi on varmasti joku sellainen, josta ulospäin tulee sellainen olo, että tuolla ei ole mitään syytä olla tyytymätön omaan ulkonäköönsä, saattaa se ihminen kuitenkin käydä sisimmässään suurta kamppailua ja kokea, että hän ei riitä itselleen. Joskus oma mieli on pahin vihollisemme. Voi kun osaisimme katsoa itseämme peilistä hyväksyvästi ja luottaa siihen, että kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme.

varjele kaikelta pahalta #76

Sytytin parvekkeelle tunnelmavalot ja kääriydyin vilttiin istuessani puulalavoista rakennetulle sohvalle. Siitä oli tullut kesän aikana mun rauhoittumispaikka. Päiväkirjan sivu täyttyi edellisinä päivänä tapahtuneista jutuista, mun ajatuksista ja peloista liittyen avioliittoon ja kaikista niistä tunteista, jotka kertoivat siitä, että Matiaksesta oli tullut pysyvä osa mun elämää.

Lauantaina se oli soittanut aamuyöstä, että kerää kimpsut ja kampsut kasaan, oon tulossa hakemaan. Se oli ajanut sen sedältä ostamallaan Audilla pihaan ja ojentanut silmälappuja mun noustessa kyytiin.

- Et sitten kurki, se oli vielä varmistanut, ja lähtenyt sitten paahdattamaan kohti jotain mulle vielä epämääräistä määränpäätä.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen se oli pysäyttänyt auton ja sanonut, että mulla oli lupa riisua silmälaput ja nousta autosta. Mä olin räpytellyt hetken aikaa ja yrittänyt totutella kirkkaaseen auringon paisteeseen.

Matias oli johdattanut mut pitkospuita pitkin lintutornille ja kaivanut repustaan kiikarit molemmille.

- Nyt sitten vaan odotellaan, se oli sanonut ja hymyillyt niin rakastavasti, että mulla oli ottanut ihan mahanpohjasta.

Aika oli kulunut jutellessa ja syödessä eväitä. Matias oli kaivanut lämmintä kaakaota ja voileipiä repustaan ja tarjoillut vielä lopuksi korvapuustit.

Ja sitten ne olivat hiljalleen tulleet. Mä olin kuullut ne jo kaukaa ja noussut ylös tähystämään niitä kiikareilla. Ensin olivat saapuneet kurjet. Sitten joutsenparvi. Ne olivat liitäneet ylitsemme kaakattaen ja hävinneet sitten taivaanrantaa kohti.

- Käännäppä niitä kiikareita tännepäin, Matias oli huikannut ja olin hetken pyörinyt ympyrää ihmetellen, että mitä se oikein halusi mun näkevän ennen kuin olin laskenut kiikarit silmiltäni ja nähnyt sen polvillaan mun edessä.

Kaikki oli pysähtynyt hetkeksi. Mun oli pitänyt vetää muutaman kerran henkeä ennen kuin olin pystynyt katsomaan sitä uudelleen.

- Lili. Sä tiedät, että mä en osaa kirjoittaa runoja tai kertoa kovin romanttisia juttuja. Mä voin vannoa käsi sydämellä, että mä yritin väsätä jotain ajatuksia paperille, mutta ei siitä tullut mitään. Tuntu jotenkin luontevammalta vaan sanoa niitä asioita, mitä tässä hetkessä tulee mieleen.

Nielaisin. Sydän pamppaili rinnassa.

- Mä luulen, että sä tiedät jo miten paljon mä rakastan sua. Vaikka tää meidän matka tähän asti on ollut mutkia ja ehkä vois sanoa kivikkojakin täynnä niin silti mä ajattelen, etten vaihtais mitään pois. On ollut tärkeä saada kasvaa niin yksin kuin yhdessä. Välimatka ja ne ajat, kun ei oltu tekemisissä, toi vaan varmuutta siitä, että ketään muuta en edes haluais. Sä oot ollut mulle siitä meidän ekasta vaellusreissusta asti se nainen, jonka haluan jonain päivänä viedä vihille. Tuletko sä Lili mun vaimoksi?

Sanoja ei ollut tullut. Vaivoin olin saanut nyökättyä ja rynnännyt sen jälkeen halaamaan Matiasta. Jostain se oli kaivanut vielä sormuksen ja pujottanut sen sitten mun vasempaan nimettömään.

- Mä oon vaan niin onnellinen, ettet ehkä usko, olin viimein saanut sanottua sille.

- Jos sä olet yhtä onnellinen kuin mä niin se on helppo uskoa, se oli sanonut ja virnistänyt perään.

Illalla me oltiin ajeltu ympäri kaupunkia ja sovittu, että pidetään kihlaus ainakin sen päivän ihan vain omana tietona. Seuraavana päivänä olisi seurat, joihin luultavasti tulisi suurinosa meidän ystävistä. Sitten näkisi kuinka moni huomaisi ilman vinkkaamista, että tässä oli taas yksi pari kaveriporukasta menossa naimisiin.

hyvästit

Toivon, että voisin vihata sinua, mutta kylmät sanat eivät tule mieleeni, vaikka kuinka yritän. Tunnen vain viileät kyyneleet poskipäilläni, jotka kertovat, että sydämeni muistaa sinut yhä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun en ole nähnyt sinusta vilaustakaan.
Usein mietin, miten elämäsi jatkui eromme jälkeen. Minä palasin takaisin kotiin. Sinä sen sijaan jouduit jäämään kaiken sen paskan keskelle ja kertomaan perheellesi yksin, että minä olin jättänyt sinut jo toisen kerran.
Toivon, että vihaisit minua. Ehkä minun olisi silloin helpompi kohdata sinut uudelleen.
Tiedätkö, että pitkään ajattelin, että olin ansainnut sen kaiken. Sen pahan olon, joka tuli aina vain niiden hyvien päivien jälkeen. Kun olin tullut huoneeseesi kertomaan, että haluan vieläkin olla sinun kanssasi, mutta jo seuraavalla viikolla väliimme olisi voinut kasata kivistä muurin.
En tiennyt, ja jotenkin uskon, ettet sinäkään tiennyt, että kaikki olisi lopulta vain ohikiitäviä hetkiä. Nekin hetket, jolloin minusta tuntui, että olit kallio, johon voisin aina nojata.
Meistä ei ollut kasvattamaan juuria samalle maalle. Ei lupaamaan toisillemme - kunnes kuolema erottaa.
Sen sijaan itkin siskosi asunnon sohvalla, kun kerroin miten lähellä olin käynyt kuolemaa vuoksesi.
Toivon sinun ymmärtäneen, ettei se johtunut sinusta vaan meistä. Siitä, että sydämeni yritti koko ajan kertoa, ettei meitä oltu luotu toisillemme.

varjele kaikelta pahalta #75

Vetelen pensselillä vielä viimeisen laudan valmiiksi ja istuudun sitten hetkeksi nurmikolle. Maalaaminen on yllättänyt fyysisyydellään. 

    Keväällä olin tarttunut Jullen ehdotukseen, että mennään porukalla sen tutun firmaan kesätöihin maalaamaan talojen seiniä, ja tässä sitä nyt oltiin. Hikisenä ja lopen uupuneena. Vaatteet ja hiukset maalissa.

    - Mitä sä siellä haaveilet? kuulen Aadan huikkaavan talon toisesta päästä.

    - Että olisin rannalla palmujen alla ottamassa aurinkoa ja joisin limpparia lasipullosta.

    - No sitten ei auta ku tehdä kovasti töitä, et voidaan lähtä sitten, kun suomen syksy tai talvi alkaa masentamaan ja halutaan päästä ottamaan iisimmin. Vai mitä?

    - Niin. Ei kai se auta kuin jaksaa, kun on kerta lupautunut koko kesäksi hommiin. Mä kyllä mietin, että miten ihmeessä selviän vielä kuukauden. Oon jo nyt ihan rikki. Mulle on tullut varmaan viis uutta lihasta. Ainakin siltä tuntuu, kun meen töiden jälkeen kämpälle ja särkee niin oudoista paikoista, että epäilen, että siellä kuuluis edes olla mitään sellaista, jota voi jotenkin tässä työssä rasittaa, sanon. 

    Hörpin loput vedet taltuttaakseni päivittäin piinaavan janon tunteen ja olen onnellinen, että termospullon ansiosta vesi pysyy viileänä koko päivän, vaikka olisi kunnon hellettäkin. 

    Matias oli ehdottanut, että olisin ollut sen parina, mutta olin joutunut sanomaan, että ehkä olisi parempi, että se menisi Jullen kanssa. Olin epäillyt, että meille tulisi turhia riitoja, ja muutenkin ajatus siitä, että kummallakin olisi myös omaa aikaa, oli tuntunut hyvältä. 

    - Maalaan vielä nää pari kohtaa loppuun ja voidaan sitten alkaa pakkaamaan kimpsut ja kampsut, Aada sanoo tullessaan hakemaan lisää maalia. 

    - Juu. Ei kiirettä.

    Kun työ on saatu valmiiksi, huikkaamme heipat talon omistajalle, joka kiittelee vuolaasti siististä työnjäljestä ja lopputuloksesta, ja yrittää vielä kerran saada meitä tulemaan sisälle pullakahveille, mutta joudumme sanomaan, että meillä on jo vähän kiire harrastusten pariin. Olemme kerta sopineet menevämme pelaamaan rantalenttistä poikien kanssa. 

    - Kerroppa miten teillä menee Matiaksen kanssa? Aada kysyy, kun hiljennän liikennevaloihin, jotka ovat juuri vaihtuneet punaiseksi. 

    En tiedä, mistä aloittaisin tai mitä ylipäätään sanoisin. 

    - Ihan rehellisestikö? kysyn.

    - Tietysti, Aada vastaa. 

    - No aluksi kaikki oli pelkästään ihanaa. Ehkä se oli just sitä aikaa, mistä puhutaan, että nähdään elämä vähän kuin aurinkolasin linssien läpi. Oli mukavaa kävellä toisen kanssa käsikädessä ja saada viettää aikaa yhdessä. Käytiin aika paljon läpi meidän lapsuutta ja nuoruutta, kun meillä on kummallakin niin erilaiset taustat. On ollut jännä kuulla, että mitä se on vaikka ajatellut musta silloin riparilla. Jotenkin sitä kai oletti, että ainoa haaste seurustelussa on se, että tulee riitoja tai kinastellaan jostain ihan tyhmistä pikkujutuista, mutta ei se sitten ollutkaan ihan sellaista, mitä kuvitteli. Välillä on ollut niin rankkaa, että on tuntunut, että miten tätä enää jaksaa, kun tekis mieli vaan itkeä, kun on niin suuri ahdistus ja paha olo päällä. Vaikka puhutaan jatkuvasti rajoista ja siitä, että mitä me ajatellaan seurustelussa sen läheisyyden olevan niin silti ne rajat rikkoontuu. Monesti tuntuu, että mulle se kaikki on jotenkin helpompaa. Pystyn olemaan toisen vieressä ilman, että herää mitään seksuaalisia ajatuksia, mutta Matiakselle se ei olekaan ihan niin yksinkertaista. Mulla meni pitkään uskoa, että ei se voi vaan naksauttaa jotain tiettyä ajatustapaa sen päähän ja päättää, et nyt en vaan mieti mitään, kun kroppa kuitenkin välittää koko ajan jotain viestiä, että miten hyvältä tuntuu olla toisen lähellä. Ehkä pahinta on se, kun on päättänyt, että ei enää tällaista, koska tää tuntuu niin pahalta ja kumpaankin sattuu lopulta, mutta silti ei vaan pysty. Tulee sellainen ajatus, että mä oon jotenkin heikko ja huono uskovainen, että ei kenelläkään muulla ole näin vaikeaa tai ei ne kamppaile samalla tavalla näiden asioiden kanssa, sanon ja joudun hengittämään muutaman kerran rauhallisesti syvään sillä puhuminen on saanut mut hengästymään.

    - Mm... Häpeä on usein niin voimakas tunne, että se tuo sellaisiakin ajatuksia päähän, jotka ei oo millään tasolla tosia tai relevantteja. Joskus tuntuu, että häpeä on oikein suomalaisten sairaus. Me hävetään niin usein ja ihan turhiakin juttuja. Tehdään asioista suurempia kuin ne on. Ootteko te kuitenkin jaksaneet pyytää evankeliumia aina silloin, kun on ollut tarvetta? Aada kysyy. 

    - Nojoo. Ollaan me, vaikka sekin tuntuu välillä nousevan monimetriseksi kynnykseksi. Tulee sellaisia ajatuksia, että nyt se ihminen miettii, että taasko ne on mennyt tekemään jotain, että eikö ne osaa olla erossa toisistaan, mutta jostain sitä aina saa lopulta voimia kysyä. En oo varmaan aikoihin rukoillut niin paljon kuin sen jälkeen, kun alettiin seurustella. Sekin on antanut voimia jaksaa uskoa, kun on halunnut ajatella, että taivaan Isä on luvannut kuulla ne rukoukset, vastasin. 

    - Mä haluaisin ajatella, että ei kukaan mieti tuollaista tai ainakin toivon, että ei mieti, kun me ollaan kuitenkin kaikki ihan yhtä syntisiä ja jokaisella on tarve kuulla evankeliumia, jotta jaksais pysyä uskomassa, että vaikka ne syyt oliskin erilaisia niin ei se silti tee sinusta tai Matiaksesta yhtään sen huonompaa tai jostain muusta ihmisestä parempaa. Samalla viivalla ollaan nyt ja tulevaisuudessakin. 

    Siunaamme toinen toisiamme. Hetken tuntuu, kuin aurinko paistaisi kirkkaammin. On taas kevyempi olla. Ahdistus on painunut jonnekin taka-alalle.

    Kämpällä heitän työvaatteet pesukoneeseen ja raahaudun suihkuun. Kylmä vesi virkistää ja saa ajatukset taas kulkemaan ihan erillä tavalla. Olen kiitollinen, että mulla on tuollainen ystävä kuin Aada, jolle pystyn puhumaan avoimesti. Tiedän, että jos sellaiset ihmiset puuttuisivat elämästäni, en mitenkään jaksaisi omin voimin kannatella itseäni uskomassa. 

    Illalla on turvallista ristiä kädet yhteen ja ajatella - Tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi. 

maalasit taivaalle auringon

kun elämä toi eteeni mustia pilviä
ja mieleni oli solmussa
kun tuntui siltä, ettei kukaan välitä
ja yritin vain selviytyä päivästä seuraavaan
sinä maalasit taivaalle auringon
ja puhalsit pilvet pois
laskit käden hartioilleni
ja kerroit,
että vielä tulee sellaisia päiviä,
jolloin kyyneleet on pyyhitty pois
ja sydämessä on jälleen tilaa rakastaa
sillä eihän mikään korjaa ihmistä enempää
kuin se,
että näkee itsensä kokonaiseksi,
hyväksytyksi ja rakastetuksi

Ihanaa ystävänpäivää! ❤️

ps: yritän saada mahdollisimman pian kirjoitettua jatkoa Varjele kaikelta pahalta - novellisarjalle. Ois ihana pystyä keskittymään pelkästään siihen, mutta tällä hetkellä kaikki energia ja suurin osa vapaa-ajasta menee siihen, kun työstän mun kirjan käsikirjoitusta, joka menee huhtikuussa lukupiirille luettavaksi ja toivon mukaan (pidän sormet ristissä) elokuussa painoon. Kerron lisää heti, jos ja kun asiat menee eteenpäin. Kiitos teille, jotka ootte eläneet mun mukana tätä projektia! Toivon niin, että niin teidän kuin munkin odotus palkitaan vielä. Eihän tän aloittamisesta oo kuin 11 vuotta :D Ja kiitos vielä teille kaikille lukijoille ja kommentoijille. Teette tästä blogin kirjoittamisesta kaiken tän arvoista! Eli kiitos, kun ootte! ❤️

missä minun paikkani on tässä maailmassa

Juureton. Siltä minusta tuntuu juuri nyt, vaikka elämä on suhteellisen vakaata ja tälläkin paikkakunnalla olen kerennyt asua jo puolentoista vuoden ajan.

Amerikassa asuessani sain ympärilleni perheen. Niistä ihmisistä tuli minulle veljiä ja siskoja. Ja vanhemmista kuin varaäiti ja varaisä. Minulla oli turvallinen ja rakastettu olo. Silti kaiken sen uuden kulttuurin, vieraan kielen ja uusien ihmisten luona kaipasin kotiin. Kaipasin suomeen.

Espanjassa asuessani koin yhteyttä uskovaisten keskellä. Oli ihana päästä perjantain lauluseuroihin ja saada kuulla evankeliumia ja laulaa suomenkielellä. Silti sielläkin tunsin kaipausta kotiin.

Vasta nyt asuessani aviomieheni kanssa yhdessä suunnittelemassamme kodissa, jonka laattoja ja keittiön kaappeja olen saanut olla valitsemassa, olen alkanut ymmärtää, etten lopulta edes tiedä, mitä kaipaus kotiin minulle merkitsee.

Onko se turvallisuuden tunnetta vai sitä, että oma koti tuntuu kotoisalta. Vai onko se sitä, että uusi kaupunki on alkanut tulemaan tutummaksi ja että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa arkeani.

Olen tuntenut niin usein näiden vuosien aikana yksinäisyyttä, että olen alkanut uskoa, ettei elämässäni voi enää edes tulla sellaista vaihetta, etten kipuilisi sen asian vuoksi.

Rakastan tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella syvällisiä, mutta samaan aikaan on raskasta kysyä yhä uudelleen ja uudelleen iltakylissä ihmisten nimet ja mitä he opiskelevat tai missä ovat töissä vain huomatakseen, että seuraavalla kerralla ei muista enää nimiä, eikä ammatteja.

On ehkä vielä ihanampaa nähdä perhettä kuin tavallisesti, kun nykyään ne kerrat ovat harvassa välimatkojen vuoksi, mutta silti tunnen pistoksen joka kerta sydämessäni, kun äitienpäivä tai jokin muu koko perheen kokoava päivä en menekään kotiin muiden sisarusten tavoin. Koen ehkä ulkopuolisuutta ja surua, etten ole saman arvoinen kuin muut. Lähinnä sen vuoksi, että tietysti muiden on helpompi kysellä kuulumisia useammin, kun he myös näkevät toisiaan useammin.

Yhä edelleen pohdin sitä, missä minun paikkani on tässä maailmassa ja tällä maapallolla. Mitä työtä tulen tekemään ja koenko tai kokevatko muut ihmiset sen arvokkaaksi. Missä tulen asumaan ja koenko siellä olevani viimein kotona. Saanko koskaan olla äiti lapselleni tai lapsilleni.

Tätä kaikkea en tiedä ja se ahdistaa. Ahdistaa keskeneräisyys ja tietämättömyys. Voi kun voisin jo olla perillä siellä jossain, mikä minua odottaa tulevaisuudessa.

varjele kaikelta pahalta #74

Ravintolavaunu on täyttynyt ihmisistä, jotka istuvat tuopin tai kahvimukin äärellä ja selailevat puhelimiaan. Lasken nurkkapöydälle vesipullon ja istuudun reppuni viereen mustalle nahkapenkille. Tämä on kaikista miellyttävin tapa matkustaa junassa. Ei tarvitse ahdistua viereen änkevistä matkustajista tai takana ölisevistä itsensä humalaan juoneista vanhoista miehistä, jotka eivät pysty olemaan juomatta, vaikka konduktööri olisi käynyt muistuttamassa asiasta useampaankin otteeseen.

    Elämä tuntuu kiitävän ohi vilisevien maisemien lailla. En osaa pysähtyä, vaikka mieli on alkanut ajelehtia. Ihan kuin tietynlaiset rajat olisivat tulleet lähemmäksi minua.

    Olen alkanut tajuta, että en ehkä enää koskaan pysty elämään ilman sitä kaikkea vastuuta, mitä aikuisen arki ja työ tuovat mukanaan. Jonain päivänä en ehkä enää kanna huolta pelkästään itsestäni vaan myös toisesta, jolle sylini on suurin turva mitä vain voi olla ja samaan aikaan koko maailma.

    Matias on ottanut useita kertoja puheeksi kihloihin menemisen. Tiedän, mitä se ajattelee. Sille ei ole väliä tapahtuuko se kesän aikana vai syksyllä, mutta pidempään meistä ei kumpikaan taida jaksaa odottaa.

Rippikoulussa tyttöjen illassa isonen oli avautunut seurustelun kipukohdista. Siitä, miten läheisyys voi rikkoa ja hajottaa. Että miten tärkeää olisi pystyä keskustelemaan läheisten ystävien kanssa, ja siitä että olisipa kaikilla elämässään edes yksi sellainen ihminen, jolta jaksaisi ja uskaltaisi kysyä evankeliumia, jos kävisi niin, että yhdessä lankeaisi.

    Suviseurat olivat olleet hetken hengähdyspaikka. Ei ollut tarvinnut kipuilla sen kanssa, että toisen vieressä on niin mukava olla ja että rajat tuntuvat häilyvän jatkuvasti. Välillä seurustelu oli tuntunut rankemmalta kuin ajatus sen päättämisestä. Miksi taivaan Isä salli kaiken sen tapahtua. Lankeamisten jälkeen ahdistus oli vallannut mielen ja kropan. Kurkussa ja rinnassa oli painanut kova möykky. Kyyneleet olivat kastelleet oman sekä Matiaksen paidan.

    Miksi taas. Miksi ei osannut olla erillään. Istua asunnon eri sohvilla. Halata vain silloin, kun vieressä oli muitakin tai kun hyvästeli pikaisesti. Miksi päätökset eivät pitäneet, vaikka niitä jankattiin yksin ja yhdessä. Enää en tule lähelle. Enää en koske niin, että toisen on vaikea olla koskematta takaisin.

Joskus aikoinaan olin nauranut huvittuneena niille, jotka olivat puhuneet, etteivät tienneet miten pystyisivät olemaan poikaystävistään erossa pari viikkoa. Tai kyseenalaistanut, miten joidenkin kohdalla oli tullut tilanne, että naimisiin oli pitänyt mennä, kun lapsi olikin ollut jo tulossa.

    En ollut voinut kuvitellakaan, miten vaikeaa uskovaisena seurustelu voisi olla. Miten himo veisi järkeä sata nolla.

    Enää en voinut kuin rukoilla, että taivaan Isä antaisi voimia seurustella avioliittoon asti niin, että säilyisi usko ja hyvä omatunto. Että sitä jaksaisi aina uudelleen ja uudelleen nöyrtyä ja pyytää, että saisiko vielä uskoa kaikki synnit ja kiusaukset anteeksi.

    Hörpin vesipullon tyhjäksi ja käyn pudottamassa sen pullonkeräyspisteelle. Taivas on peittynyt tummien pilvien alle ja sade huuhtoo junan pölyisiä ikkunoita. Olo on levollinen. Levollisempi kuin pitkiin aikoihin. Vedän syvään henkeä ja annan hartioiden laskeutua alemmaksi. Tästä tulee vielä hyvä loppukesä. Ainakin toivon niin.