perjantai 6. tammikuuta 2023

missä minun paikkani on tässä maailmassa

Juureton. Siltä minusta tuntuu juuri nyt, vaikka elämä on suhteellisen vakaata ja tälläkin paikkakunnalla olen kerennyt asua jo puolentoista vuoden ajan.
Amerikassa asuessani sain ympärilleni perheen. Niistä ihmisistä tuli minulle veljiä ja siskoja. Ja vanhemmista kuin varaäiti ja varaisä. Minulla oli turvallinen ja rakastettu olo. Silti kaiken sen uuden kulttuurin, vieraan kielen ja uusien ihmisten luona kaipasin kotiin. Kaipasin suomeen.
Espanjassa asuessani koin yhteyttä uskovaisten keskellä. Oli ihana päästä perjantain lauluseuroihin ja saada kuulla evankeliumia ja laulaa suomenkielellä. Silti sielläkin tunsin kaipausta kotiin.
Vasta nyt asuessani aviomieheni kanssa yhdessä suunnittelemassamme kodissa, jonka laattoja ja keittiön kaappeja olen saanut olla valitsemassa, olen alkanut ymmärtää, etten lopulta edes tiedä, mitä kaipaus kotiin minulle merkitsee.
Onko se turvallisuuden tunnetta vai sitä, että oma koti tuntuu kotoisalta. Vai onko se sitä, että uusi kaupunki on alkanut tulemaan tutummaksi ja että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa arkeani.
Olen tuntenut niin usein näiden vuosien aikana yksinäisyyttä, että olen alkanut uskoa, ettei elämässäni voi enää edes tulla sellaista vaihetta, etten kipuilisi sen asian vuoksi.
Rakastan tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella syvällisiä, mutta samaan aikaan on raskasta kysyä yhä uudelleen ja uudelleen iltakylissä ihmisten nimet ja mitä he opiskelevat tai missä ovat töissä vain huomatakseen, että seuraavalla kerralla ei muista enää nimiä, eikä ammatteja.
On ehkä vielä ihanampaa nähdä perhettä kuin tavallisesti, kun nykyään ne kerrat ovat harvassa välimatkojen vuoksi, mutta silti tunnen pistoksen joka kerta sydämessäni, kun äitienpäivä tai jokin muu koko perheen kokoava päivä en menekään kotiin muiden sisarusten tavoin. Koen ehkä ulkopuolisuutta ja surua, etten ole saman arvoinen kuin muut. Lähinnä sen vuoksi, että tietysti muiden on helpompi kysellä kuulumisia useammin, kun he myös näkevät toisiaan useammin.
Yhä edelleen pohdin sitä, missä minun paikkani on tässä maailmassa ja tällä maapallolla. Mitä työtä tulen tekemään ja koenko tai kokevatko muut ihmiset sen arvokkaaksi. Missä tulen asumaan ja koenko siellä olevani viimein kotona. Saanko koskaan olla äiti lapselleni tai lapsilleni.
Tätä kaikkea en tiedä ja se ahdistaa. Ahdistaa keskeneräisyys ja tietämättömyys. Voi kun voisin jo olla perillä siellä jossain, mikä minua odottaa tulevaisuudessa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2023

varjele kaikelta pahalta #74

Ravintolavaunu on täyttynyt ihmisistä, jotka istuvat tuopin tai kahvimukin äärellä ja selailevat puhelimiaan. Lasken nurkkapöydälle vesipullon ja istuudun reppuni viereen mustalle nahkapenkille. Tämä on kaikista miellyttävin tapa matkustaa junassa. Ei tarvitse ahdistua viereen änkevistä matkustajista tai takana ölisevistä itsensä humalaan juoneista vanhoista miehistä, jotka eivät pysty olemaan juomatta, vaikka konduktööri olisi käynyt muistuttamassa asiasta useampaankin otteeseen.
Elämä tuntuu kiitävän ohi vilisevien maisemien lailla. En osaa pysähtyä, vaikka mieli on alkanut ajelehtia. Ihan kuin tietynlaiset rajat olisivat tulleet lähemmäksi minua.
Olen alkanut tajuta, että en ehkä enää koskaan pysty elämään ilman sitä kaikkea vastuuta, mitä aikuisen arki ja työ tuovat mukanaan. Jonain päivänä en ehkä enää kanna huolta pelkästään itsestäni vaan myös toisesta, jolle sylini on suurin turva mitä vain voi olla ja samaan aikaan koko maailma.
Matias on ottanut useita kertoja puheeksi kihloihin menemisen. Tiedän, mitä se ajattelee. Sille ei ole väliä tapahtuuko se kesän aikana vai syksyllä, mutta pidempään meistä ei kumpikaan taida jaksaa odottaa.
Rippikoulussa tyttöjen illassa isonen oli avautunut seurustelun kipukohdista. Siitä, miten läheisyys voi rikkoa ja hajottaa. Että miten tärkeää olisi pystyä keskustelemaan läheisten ystävien kanssa, ja siitä että olisipa kaikilla elämässään edes yksi sellainen ihminen, jolta jaksaisi ja uskaltaisi kysyä evankeliumia, jos kävisi niin, että yhdessä lankeaisi.
Suviseurat olivat olleet hetken hengähdyspaikka. Ei ollut tarvinnut kipuilla sen kanssa, että toisen vieressä on niin mukava olla ja että rajat tuntuvat häilyvän jatkuvasti. Välillä seurustelu oli tuntunut rankemmalta kuin ajatus sen päättämisestä. Miksi taivaan Isä salli kaiken sen tapahtua. Lankeamisten jälkeen ahdistus oli vallannut mielen ja kropan. Kurkussa ja rinnassa oli painanut kova möykky. Kyyneleet olivat kastelleet oman sekä Matiaksen paidan.
Miksi taas. Miksi ei osannut olla erillään. Istua asunnon eri sohvilla. Halata vain silloin, kun vieressä oli muitakin tai kun hyvästeli pikaisesti. Miksi päätökset eivät pitäneet, vaikka niitä jankattiin yksin ja yhdessä. Enää en tule lähelle. Enää en koske niin, että toisen on vaikea olla koskematta takaisin.
Joskus aikoinaan olin nauranut huvittuneena niille, jotka olivat puhuneet, etteivät tienneet miten pystyisivät olemaan poikaystävistään erossa pari viikkoa. Tai kyseenalaistanut, miten joidenkin kohdalla oli tullut tilanne, että naimisiin oli pitänyt mennä, kun lapsi olikin ollut jo tulossa.
En ollut voinut kuvitellakaan, miten vaikeaa uskovaisena seurustelu voisi olla. Miten himo veisi järkeä sata nolla.
Enää en voinut kuin rukoilla, että taivaan Isä antaisi voimia seurustella avioliittoon asti niin, että säilyisi usko ja hyvä omatunto. Että sitä jaksaisi aina uudelleen ja uudelleen nöyrtyä ja pyytää, että saisiko vielä uskoa kaikki synnit ja kiusaukset anteeksi.
Hörpin vesipullon tyhjäksi ja käyn pudottamassa sen pullonkeräyspisteelle. Taivas on peittynyt tummien pilvien alle ja sade huuhtoo junan pölyisiä ikkunoita. Olo on levollinen. Levollisempi kuin pitkiin aikoihin. Vedän syvään henkeä ja annan hartioiden laskeutua alemmaksi. Tästä tulee vielä hyvä loppukesä. Ainakin toivon niin.