Huomisen laulu - kirja

Mitkään sanat ei riitä kuvailemaan sitä, miten onnellinen ja kiitollinen olo mulla on siitä, että voin vihdoin kertoa, että mun esikoisromaani on valmis. 

Tää projekti lähti käyntiin 11 vuotta sitten, kun mun suurin haave oli olla jonain päivänä kirjailija ja päätin alkaa kirjoittamaan nuortenkirjaa. 

Voin rehellisesti sanoa, että useamman kerran olin lähellä luovuttaa käsikirjoituksen kanssa. Lähetin sen muutamia kertoja kustantamolle, jolloin palaute oli, että mun olis hyvä antaa ajatusten kypsyä ja että katsellaan uudestaan parin vuoden päästä. Niissä hetkissä tuntui, että sen kaukaisen haaveen ois voinut rypistää paperitolloksi ja heittää roskiin. Yhden kerran kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että haluaisi alkaa työstää sitä mun kanssa kirjaksi. Mutta kun myöhemmin yhteydenottoa ei kuulunut, laitoin viestiä kustantamolle niin sain vastaukseksi, ettei kyseinen henkilö enää ollut heillä töissä. Mua pyydettiin lähettämään käsikirjoitus toiselle työntekijälle, jolta saatu palaute vei jälleen kerran haaveen kirjasta niin kauas, että päätin unohtaa koko projektin. 

Vuosi tai pari myöhemmin ystävä kannusti osallistumaan kirjoituskilpailuun. Jostakin sain uutta intoa työstää käsikirjoitusta, ja muistan, miten mietin, että tekisin kaikkeni sen eteen, että se 13-vuotiaan tytön unelma voisi jonain päivänä olla totta. 

Käsikirjoitus sai kilpailussa tunnustuspalkinnon ja vuosi myöhemmin sain tiedon, että se oli laitettu julkaisusuunnitelmaan vuodelle 2023. Tammikuussa aloitettiin työstämään käsikirjoitusta kustannustoimittajan kanssa ja elokuussa teksti oli viimein valmis. Ja tässä sitä nyt viimein ollaan. 

Toivon niin paljon, että mahdollisimman moni sais tän kirjan käsiinsä ja lukis sen, ja ois myös super ihana kuulla mitä tykkäsitte siitä! 

Takakansiteksti:

Lukiosta kesälomalle jääneen Adan elämä tuntuu kietoutuneen sumuun, kun isä joutuu sairaalaan, eikä palaakaan enää kotiin. Elämä äidin kanssa on sanomattomia sanoja ja surua, joka tuntuu valtaavan koko talon. Voiko välivuosi opistossa avata tien oikeaan suuntaan?

Olimme pitkään hiljaa.

Ja harvinaista kyllä, se ei ollut yhtään vaivaannuttavaa.

– Mä haluaisin kysyä sulta jotain, mutta mä en tiedä voinko, Mikael lopulta sanoi.

– Kysy pois vaan. En mä pure.

Se näytti mietteliäältä. Ehkä se asetteli hetken sanoja mielessään.

– Mihin sä ajattelet ihmisten päätyvän kuoleman jälkeen?

Kirja julkistetaan virallisesti tulevana sunnuntaina, jonka jälkeen sitä saa tilattua mm. SRK:n julkaisumyymälän, Adlibriksen ja Suomalaisen kirjakaupan nettisivuilta. Äänikirja tulee mun lukemana joulukuun aikana Kuule-sovellukseen. 

varjele kaikelta pahalta #81

Rappukäytävä on pimeä. Hapuilen seinää pitkin portaikkoon ja toivon, etten matkan varrella ulos törmää mihinkään tai keneenkään. Sydän tuntuu puristuneen kasaan ja hengittäminen tekee kipeää. Päässä vilisee muistoja kuin vanhoina filmirullina, enkä saa niistä otetta vaikka yritän.

Kaikkialla on hiljaista. Kuin koko maailma olisi juuri tänään päättänyt pysytellä sisällä. Olen vähällä paeta takaisin kämpälle, kun näen metsänvihreään toppatakkiin pukeutuneen hahmon nojaavan viereisen rakennuksen seinään, mutta epäröidessäni muutaman sekunnin ajan, Matias kerkeää kääntyä ja huomata mut. Se laskee hupun päästään ja harppoo lumisen kadun yli mua kohti. Ja sitten se on siinä. Niin lähellä, että voisin kurottautua siirtämään hiussuortuvan sen silmiltä. Sekin hetkellinen ajatus riipii sydäntä.

- Sä halusit jutella, Matias lopulta sanoo.

- Niin... sanon ja pakotan kyyneleet pysymään poissa.

- Saanko mä arvata mistä on kyse? se kysyy ja näen sen leuan värähtävän.

Suljen silmät ja nyökkään, vaikka koko kroppa on lukittunut paikalleen ja tuntuu siltä, että jalat pettävät kohta alta.

- Sä et enää halua olla yhdessä mun kanssa, Matias sanoo ja pitää pienen tauon ennen viimeisiä sanoja.

Sanat kuivuvat huulilleni, kun katson sen syvälle poraaviin silmiin. Niissä on jotain sellaista tuskaa, että omani tuntuu mitättömältä sen rinnalla.

Sekin on hiljaa. Työntää vain hetken päästä punertuviksi värjäytyneet kädet syvälle takkinsa taskuihin.

- Jokin aika sitten mä olisin vielä sanonut, että jaksan yhä odottaa, se sanoo ja huokaisee syvään.

Näen, miten se räpyttelee kyyneleen pois.

- Mä tiedän, vastaan melkein kuiskaten.

En pysty sanomaan muuta. Mitkään sanat eivät voi lohduttaa toista siinä hetkessä.

- Voitko kuvitella, että mä uskottelin itselleni, ettei mun enää koskaan tarvitsisi olla tällaisessa tilanteessa. Halusin uskoa, että kaikki nämä tunteet merkitsi sitä, että meidän oli tarkoitus pysyä aina yhdessä, se sanoo ja kääntää katseensa poispäin musta.

Matiaksen hartiat ovat painuneet lysyyn ja sen koko olemuksesta huokuu lohduttomuus.

- Tää tuntuu varmaan susta valheelta, mutta niin mäkin halusin uskoa. Mua pelottaa ajatus, miten monta kertaa ihminen voi olla onnellisimmillaan ja heti perään joutua myöntämään, että näin ei voi sittenkään jatkaa, sanon ja purskahdan itkuun.

- En mä halunnut, että tässä käy näin. En mä halunnut, että suhun koskaan sattuu. Yöllä mä mietin, että ihan sama, vaikka muhun sattuis koko loppu elämän näin paljon, jos sä vaan voisit elää onnellisena. Millään ei oo mitään merkitystä. Ei millään, kun mä tiedän, että on mun syy, että suhun sattuu, sanon ja peitän kasvot käsiini.

- Välillä mua pelottaa, että teen itselleni jotain. Mulla on niin paha olla. En oo koskaan ollut näin hukassa itseni kans. Mä en tiedä mitä mä teen tässä elämässä ilman sua. Kaikesta huolimatta mä edelleen rakastan sua, jatkan, kunnes ääni lopulta särkyy.

- Lili... Matias sanoo ja sen äänestä kuultaa huoli.

Se irrottaa kädet mun kasvoilta ja nostaa hellästi mun leukaa ylös.

- Tiedätkö en mäkään välitä. Ihan se ja sama oonko ihan paskana huomenna ja ikuisuuden sen jälkeen, mutta sä et saa tehdä itsellesi mitään.

Matias halaa mua. Se puristaa niin lujaa, että kylkiin sattuu, mutta mä en välitä. Painaudun sitä vasten ja annan kaiken sen turrutetun kivun hyökyä päälle. Ja jossain syvällä sisimmässäni toivon, ettei se hetki päättyisi koskaan.

Mutta eihän niin tietenkään tapahdu. Matias päästää mut halauksesta, mutta pitelee mua yhä käsistä kiinni.

- Lili tiedätkö mitä? Mä uskon, että vaikka just nyt en osaa kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta ja mun sydän on tuhannen palasina, me molemmat ollaan ansaittu onnellinen elämä. Kyllä kai tästä selviää. Jos ei vuoden tai kahdenkaan päästä niin joskus. Ehkä me törmätään joskus vanhoina kadulla ja muistetaan, että joskus ennen me tehtiin toisemme maailman onnellisimmiksi.

Matiaksen sanat ovat liikaa. Miten kukaan voi sanoa mitään sellaista kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sille.

- Mä pelkään, että menetän sut ja teidät kaikki...

Matias silittää kämmenselkääni ja pakottaa mut kohtaamaan sen katseen.

- Me ehkä menetettiin toisemme, mutta ei kai sen tarvitse tarkoittaa sitä, että menettäisit meidät kaikki, se sanoo hiljaa ja nielaisee.

Ja jostain syystä haluan uskoa sitä.

- Matias... saanko mä vielä kaikesta huolimatta uskoa?

Se laskee käden mun hartialle ja kyyneleet kimaltavat sen silmissä, kun se vastaa - Jeesuksen nimessä ja veressä.

Siunaan sen pyynnöstä vielä sitäkin ja katselen miten se ylittää kadun, huiskauttaa sitten kerran hyvästiksi ja häviää kadunkulmaukseen.

varjele kaikelta pahalta #80

Julle pakottaa mut palaamaan takaisin autiotupaan. Se hokee, ettei siitä ole apua kenellekään, jos mä palellutan itseni ja saan kaiken lisäksi keuhkokuumeen. Vänkään hetken vastaan, mutta Julle ei ota vastaväitteitä vastaan. Se tarttuu takkini hihasta kiinni ja kiskoo mut perässään sisälle. 

Uni ei kuitenkaan tule. Julle nojaa vartiopaikallaan seinään ja heittää tasaisin väliajoin lisää puita pesään. Se on näköjään päättänyt antaa muiden nukkua ja hoitaa hommat muiden puolesta. 

Yö tuntuu tiivistyvän. Pimeys nielaisee ulkona vielä hetki sitten erottuneet puut ja jättää meidät syleilyynsä. Päässäni vilisee miljoona ajatusta, mutta pakotan ne väkisin pysymään poissa sillä mikään niistä ajatuksista ei ole onnellinen. 

Jullekin on päättänyt vaipua hiljaisuuteen. Sen painuneet hartiat ovat ainoa syy, josta tiedän, että sekin ui syvissä vesissä. Meistä kummastakaan ei ole kuitenkaan rikkomaan jäätä, joka on kasvanut väliimme. Ehkä on kaikkien kannalta paras niin. Olenhan satuttanut tässä elämässä jo ihan tarpeeksi ihmisiä.

Vasta aamuauringon säteiden levittyessä metsäaukiolle, Julle liikahtaa. Se kääntää katseensa muhun ja sen silmissä on jotain sellaista tuskaa, jota en toivoisi kenenkään joutuvan kantamaan. Ja siinä hetkessä mä tiedän, että paluuta entiseen ei enää ole. On vain ovia, joista voi kulkea eteenpäin ja joiden takana olevaa maailmaa ei kukaan pysty ennustamaan. 

Pudistan melkein huomaamattomasti päätäni ja päästän koko yön kantamani tuskan valloilleen. Kyyneleiden mukana tulee viha, katkeruus ja suru. Sellainen loputon epätoivon tunne, joka jäytää sisimmässäni vielä silloinkin, kun Matias vetää makuupussinsa vetoketjun auki ja toivottaa mulle hyvät huomenet, enkä mä kykene vastaamaan sen hymyyn. 

Viimeinen vaellusosuus menee sumussa. Kuljen porukan perimmäisenä ja sanon haluavani nauttia rauhassa maisemista. Muille selitys menee läpi, mutta Julle vilkaisee mua kerran ja kohottaa kulmiaan. Anna mun hetki kuvitella, ettei tää kaikki koskaan pääty, yritän viestittää sille sanoitta. 

Lili, sä tiedät, ettei sellaista maailmaa ole olemassa, se tuntuu sanovan takaisin. 

Nielaisen ja kumarrun sitomaan kengännauhoja, joissa ei ole mitään vikaa. Kun viimein kohottaudun ylös, Julle on jo hävinnyt mutkan taakse muiden perään. 

Rinkka hiertää hartioita ja tuntuu jokaisella askeleelta kuin se olisi täynnä tiiliskiviä. Annan itseni velloa ajatuksessa, että olen ansainnut kaiken sen fyysisen kivun. Ainakin se jättää päässäni tilaa keskittyä vain siihen, miten selviydyn parkkipaikalle asti. Ja kun viimein polun päässä näkyy hahmoja, jotka makaavat maassa rinkka tyynynään, annan muiden luulla märkien poskien tarkoittavan hetki sitten vuodatettuja onnenkyyneleitä. Vain Jullen tietäväinen katse muistuttaa siitä, etten voi salata siltä niiden oikeaa alkuperää. 

varjele kaikelta pahalta #79

Herään keskellä yötä siihen, että mua palelee. Kamiinassa rätissyt tuli on hiipunut enää vaivoin kyteville hiilloksille. Kipinävuorossa ollut Julle näyttää nukkuvan seinää vasten makuupussiin kääriytyneenä. Se on niin lopen uupuneen oloinen, että mä en raaski herättää sitä. Pujahdan vain ulos omasta makuupussistani ja raahaudun kamiinan luo, jonka vieressä on vielä illalla valmiiksi hakattuja halkoja. Avaan lasisen luukun ja työnnän pari klapia sisään. Joudun puhaltamaan useita kertoja ennen kuin tuli kunnolla syttyy ja uskallan taas laittaa luukun kiinni.

Katselen puisella laverilla makaavia hahmoja ja mietin, miten kiitollinen olen siitä, että olen täällä juuri heidän kanssaan. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun istuin hämyisen baarin pöydässä Jullen kanssa ja kuuntelin sen kännistä örvellystä. Tai kun Matias ilmestyi paikalle ja tarjosi mulle kyytiä kotiin. Tai kun odotin bussipysäkillä autoa, jonka en koskaan uskonut tulevan.

Kosteus leviää silmiini ja yritän vaivihkaa pyyhkiä niitä paidan hihaan, kun Julle liikahtelee levottomasti muutaman metrin päässä.

Olen väsynyt pidättelemään kyyneleitä. Väsynyt taistelemaan ajatuksiani vastaan, jotka hokevat, että tämän talven jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Itku ravistelee kehoa. Tärisen, vaikka tupaan on laskeutunut lämpö ja kamiina hohkaa kuumana vieressäni.

Tulevaisuudessa on toivon rippeitä, mutta niiden rinnalle on sekoittunut sydäntä raastava huoli, että mitään tällaista ei enää koskaan ole.

Pakotan itseni nousemaan ja haen samalla katseellani takkia, jonka luulen lojuvan jossain ulko-oven lähettyvillä. Siellä se makaa kasan päällimmäisenä. Nappaan siitä kiinni ja sujautan sen ylleni. Kengät ovat vielä märät ja pohjalliset ovat kuivumassa kamiinan lämmössä, joten sujautan jalat Matiaksen lämpimiin saappaisiin ja astun ovesta ulos kirpeään pakkasyöhön.

Tähdet ovat piilossa pilviverhon takana, mutta lumisade on lakannut. Tarvon hangessa eteenpäin ja jään hengittelemään metsänreunaan. En uskalla mennä pidemmälle, vaikka en uskokaan, että törmäisin täällä susiin. Jotain itsesuojeluvaistoa on sentään vielä olemassa.

- Arvasin, ettei kukaan muu palelluttaisi itseään täällä pakkasessa, Jullen ääni sanoo hiljaa vieressäni ja siinä on jotain sellaista lempeyttä, jota en ole koskaan aiemmin kuullut.

- En saanut unta, vastaan, kun tiedän, että se kaipaa selitystä.

Mulla ei ole voimia sanoa enempää.

- Tiedätkö mitä Lili? Mä luulen, että nyt ois oikea aika olla viimein rehellinen. Sano ihan suoraan, että mikä mättää.

Jullen ääni ei ole vaativa, mutta tiedän, ettei pakoreittiä enää ole.

Hengitän pari kertaa syvään ja pohdin, miten aloittaisin kertomaan jotakin niin sekavaa ja samaan aikaan syvältä sisimmästä kumpuavaa.

- Mä en lupaa, että sä ymmärtäisit tästä puoliakaan, joten pahoittelut jo etukäteen, sanon ja vilkaisen Jullea, joka vain nyökkää jatkamaan.

- Kun äiti kuoli, mun maailma hajosi kahtia. Oli elämä ennen äidin kuolemaa ja elämä ilman äitiä. Tuntu, että en selviäis siitä koskaan. Että se Lilian, joka olin ollut, oli kadonnut pysyvästi. Se osa mua, joka ei vielä tiennyt, että kukaan ei pysyisi täällä ikuisesti. Lapsena ajattelin, että sitten kun vanhenisin, äiti ja isä olisivat yhä täällä. Että mun ei tarvitsisi koskaan jäädä yksin.

Pidin hetken taukoa ja yritin samalla nielaista kurkkuuni noussutta palaa pois.

- Äidin kuoleman jälkeen hoin itselleni, että isä oli yhä täällä. Se pitäisi musta huolen. Mutta sitten isäkin vietiin multa pois. Aloin ajatella, että ei kannattanut rakastaa ketään sillä kuitenkin joutuisin luopumaan kaikista niistä ihmisistä, joista välitin eniten. Ja silloin mä työnsin Matiaksen mun elämästä pois.

Jullen katse kohtaa omani ja sen silmissä häilähtää ripaus myötätuntoa. Ihan kuin se olisi sanonut, että jos sä alat vajota liian syvälle, lupaan kiskoa sut vaikka väkisin pintaan.

Ja jostain syystä olisin halunnut osata kertoa sille, miten paljon arvostin sen läsnäoloa.

- Mä olen alkanut viime aikoina tajuamaan, että mun elämässä on liian monta ihmistä, jotka pelkään menettäväni. Mä olen päästänyt liian monta ihmistä niin lähelle, että jos yhdellekään niistä kävis jotain. Jos yksikään jättäis tämän maailman...

Kyyneleet valuvat poskilleni.

- Mä en kestäis sitä. Menisin ihan hajalle. Ja mä pelkään, että mua ei enää voisi korjata...

Julle ei sano hetkeen sanaakaan. Se vain seisoo polvia myöten hangessa ja tuijottelee jonnekin kaukaisuuteen ennen kuin kääntää katseensa jälleen muhun.

- Joskus musta tuntuu, että sä olet lasia ja joku voisi tahtoessaan hajottaa sut. Ja se pelottaa mua. Pelottaa melkein enemmän kuin mikään, mitä mulle itselleni voisi käydä. Sä olet Lili käynyt niin vaikeita hetkiä läpi, että välillä mä kysyn itseltäni, miten kukaan voi kantaa tuollaista taakkaa ja silti olla yhä täällä. Toisinaan kun sä hymyilet ja koko huone tuntuu silloin valaistuvan, pystyn uskomaan, että jonain päivänä sen hymyn takana ei ole niin paljon tuskaa.

Jullen peukalo pyyhkii kyyneleen, joka on alkanut valua poskeani pitkin.

Se on pelkkä hipaisu, mutta siinä on niin paljon hellyyttä, että tunnen lämmön väreilevän kehossani.

- Lili... Maailmassa on paljon pahoja asioita, eikä ne koskaan täysin katoa. Mutta sen lisäksi on vielä enemmän hyvää. Mitä jos me uskottais siihen, että hyvä voi voittaa pahan. Että kun sä välität jostain ihmisestä, se merkitsee vielä enemmän silloinkin, kun se on siirtynyt tämän ajan tuolle puolen. Välittäminen pitää meidät hengissä. Se ajaa meidät tekemään asioita, joihin me ei edes uskottais kykenevämme. Vaikka särkynyt maljakko liimattais kuinka taitavasti, ei ne säröt koskaan katoa, mutta se liima auttaa pitämään ne palat koossa. Vaikka susta ei Lili koskaan enää tulis täysin sitä samaa pientä tyttöä, joka olit ennen sun vanhempien kuolemaa, osa sitä on yhä sussa. Ja mä uskon, että sä löydät sen vielä. Löydät sen puuttuvan palan, joka voidaan liimata takaisin paikalleen.

Jossain syvällä sisimmässä tiedän, että Julle puhuu totta, mutta mun on silti vaikea uskoa sen sanoja. 

- Joskus mä olin ihan varma, että mun ja Matiaksen tiet on risteytynyt niin kauas toisistaan, että me ei voida enää löytää toisiamme. Ja jos mä olen ihan täysin rehellinen niin se sama ajatus pelottaa mua edelleen. Tavallaan mikään ei ole vialla, mutta silti mulla on sellainen olo, että jokin on pielessä. Mä olen tähän asti ajatellut, että se johtuu musta, koska olen ollut niin pitkään hajalla, mutta enää mä en ole varma siitäkään. Julle mitä mä teen? Mitä jos on virhe mennä naimisiin Matiaksen kanssa. Entä jos musta ei vain ole siihen?

Julle puistelee lumet korkean kuusen alaoksilta ja vetää takkia tiukemmin ympärilleen. 

- Mä olen vähän huono neuvomaan tällaisissa asioissa. Mä en ole koskaan ollut menossa naimisiin kenenkään kanssa. Seurustelustakin mulla on kokemusta vain sen verran, mitä nyt nuorempana sekoiltiin. Ei se seurustelu silloin tähdännyt mihinkään. Tärkeintä oli se, että pystyi sanomaan kavereille, että mullakin on joku, se sanoo, huokaisee syvään ja jatkaa sitten - Ehkä mä haluaisin sanoa edes sen, että jos koskaan kumpikaan teistä päätyis sellaiseen ajatukseen, että päätätte luopua yhteisestä elämästä niin se ei ole teidän kummankaan vika. Silläkin ois kaikesta huolimatta joku syvempi tarkoitus. Taivaan Isä ei tee virheitä. 

Jullen sanat herättävät mussa jonkin uuden ja oudon häilyvän tunteen. Jonkin sellaisen syvemmän luottamuksen, että ei tässä tarvitse yksin pärjätä. Taivaan Isä kantaa käsissään. 

siivet kantavat

keväällä luulin, ettei minua kiinnostavia töitä tulisi.
en pääsisi mihinkään.
en pärjäisi. en osaisi.
päädyin lopulta töihin lastensuojeluun, josta olin haaveillut pitkään.
kohtasin nuoria, joiden elämässä oli inhimillisesti epäreilut lähtökohdat.
näin pahoinvointia, itsetuhoisuutta ja toiveen siitä, että kuolema toisi sen ratkaisun sille kaikelle.
mutta näin myös onnistumisia, luottamusta tulevaan ja haaveita, jotka voisivat hyvin jonain päivänä olla totta.

terapia on kasvattanut minulle vahvemmat siivet.
hetkittäin uskallan ajatella, että ehkä vielä joskus olen vähemmän rikki kuin nyt.
että ne siivet kantavat korkeammalle kuin vielä milloinkaan.

kirjoittaessani viimeistä lukua huomisen laulu-kirjaan, yksi toinenkin pitkäaikainen haave toteutui.
minusta tuli kirjailija kaikkien näiden vuosien jälkeen.
ja siinä samalla täytin lupauksen, jonka olin tehnyt itselleni vuosia sitten.
että se käsikirjoitus, jota raapustin käsin koulusta otetuille konseptipapereille, päätyisi vielä joskus kansien väliin.

tänään sain soiton, että minut oli valittu uuteen työhön.
kohtaamaan nuoria, joilla on huolta omasta tai läheisen jaksamisesta.
toivon, että osaan antaa heille eväitä elämään, jotta heidänkin haaveensa voisivat nähdä päivänvalon.

varjele kaikelta pahalta #78

Taivas väreilee tähtimeren loisteessa. Metsä on pilkkopimeä, mutta kuun luoma silta jättää hankeen kuin reitin, jota pitkin voisi kulkea sitä kohti. Julle on pysähtynyt joukon etummaisena, laskenut rinkkansa alas, kaatunut selkä edellä pehmeään lumikinokseen ja jäänyt makaamaan siihen. Ja muut ovat seuranneet sen esimerkkiä perässä. On aavemaisen hiljaista ja vain hengityksen tuomat huurteiset höyryt pakkasilmaa vasten muistuttavat, että jokin häiritsee yön levollista tunnelmaa.

Matiaksen käsi hipaisee omaani kuin varmistaakseen, että olen yhä siinä. Enkä kykene vastaamaan sillä jokin riipaiseva tunne mahanpohjalla saa mut räpyttelemään silmiin kihonneita kyyneliä tuijottaesssani tähtikuviota suoraan yläpuolellani.

Kassiopeia.

Viisi kirkasta pistettä tummaa yötaivasta vasten. Viisi vierelläni kulkevaa ihmistä, joista on tullut näiden vuosien varrella perheeni. Ja jostain syystä pelkään, että se kaikki voisi vielä särkyä.

Vilkaisen oikealla puolellani makaavaa hahmoa, joka on kääntynyt katsomaan mua.

Aada kallistaa päätään ja tuntuu kuin se kysyisi - onko kaikki okei? Ja mä saan vaivoin nyökättyä sille takaisin, että kyllä mä olen, vaikka sisimmässä vellova suru on ottanut mut valtaansa.

Severi on viimein se, joka rikkoo hiljaisuuden. Se nousee istumaan, hengittää hetken syvään ja sanoo sitten meidän kaikkien puolesta, että on aika jatkaa matkaa.

- Mä olisin hetken päästä kaivanut makuupussin esiin ja jäänyt tähän yöksi, kun näytti, että te kaikki jäädyitte sinne hankeen kiinni, Julle sanoo ja virnistää perään.

Pyöräytän silmiä ja tuhahdan sen suuntaan.

- Älä viitsi asettaa itseäsi ylemmäksi. Tää koko homma oli sun idea, vaikka ei siinä, kyllä mä pidän tähdistä ja teistäkin. Tai, no tuon kommentin jälkeen ehkä vielä hitusen susta, Julius.

Maiju on jo hilannut rinkan selkäänsä ja katselee nyt Jullea, josta näkee, että sen tekisi mieli kuitata jotain sille takaisin, mutta Severi on laskenut käden varoittavasti sen olkapäälle, joten Julle pysyy hiljaa.

Nauraisin ääneen, mutta pihahdustakaan ei tule. Kerrankin Julle on saanut maistaa omaa lääkettään.

- Mä alan pikkuhiljaa uskoa, että kun tästä reissusta kotiudun niin mua ei hetkeen näy missään. Tarvitsen ainakin viikon hermoloman tästä porukasta, Matias mutisee, mutta sen äänestä kuultaa nauru.

- No niin. Nyt tää taas alkaa. Yllättyikö kukaan?

Aada on nostanut kätensä ylös kuin sovinnon merkiksi, mutta senkin suupielet nykivät.

Nousen hitaasti ylös. Kyyneleet ovat kuivuneet takin kaulukseen, mutta ympäristö näyttää vielä sumealta. Matias on hävinnyt Severin perään vedenheittoreissulle ja Aada ja Maiju ovat syventyneet keskusteluun selkä muhun päin.

Nieleksyttää. Möykky rinnassa tuntuu kasvavan. Se puristaa jo jokaisella sisäänhengityksellä.

- Lili? Jullen ääni on niin hiljainen, että se melkein hukkuu Aadan ja Maijun puheen alle.

Mä en vastaa. En vain pysty.

Julle harppoo ne vaivaiset metrit mun luo ja kiertää kädet mun ympärille.

- Hengitä, jooko?

Sen äänessä on ripaus huolta.

Ja se jos jokin avaa viimein padot mun sisältä. Itku vavisuttaa koko kehoa, kun painan pääni sen olkapäätä vasten ja annan kaiken kivun vyöryä ylitseni.

Hetken päästä tunnen kahden muun painautuvan mua vasten ja rutistavan koko painollaan. Ja siitä ei mene kauaa, kun vielä neljä kättä etsii paikkansa porukan ympäriltä.

Olemme siinä niin kauan, että itku tyyntyy ja hengitykseni on tasaantunut. Muut siirtyvät kauemmaksi ja jättävät mut ja Matiaksen kahden.

- Anteeksi, Matias kuiskaa pyyhkiessään viimeiset kosteat juovat kasvoiltani.

- Ei Matias, ei sun tarvitse pyytää anteeksi, vastaan sille ja annan katseeni eksyä sen silmiin, jotka tuntuvat värähtelevän jonkin suuremman voiman vuoksi.

- Mä en huomannut, että sulla oli paha olla, se sanoo ja näen sen hartioiden lysähtävän hitusen.

- Silti, sanon ja jatkan sitten - Ei se johtunut susta.

Matiaksen ripsiin on takertunut jäinen kide. On alkanut sataa lunta.

- Musta tuntuu aina vaan niin pahalta, jos nään, että sulla ei oo kaikki hyvin, se sanoo ja huokaisee syvään.

- Eikä sekään ole musta kivaa. Mutta en kyllä voi väittää, etteikö se kuuluis tähän kaikkeen, kun välittää jostain ihmisestä niin paljon, että sydämeen sattuu jo ajatuskin, mitä kaikkea toinen voi tuntea, sanon ja annan itselleni luvan käpertyä sen toppatakkia vasten.

- Voi pahus, Matias sanoo, vilkaisee taaempana seisoskelevaa porukkaa ja jatkaa - Ne taitaa jo odottaa meitä.

Katselen lumisateen läpi neljää hahmoa, joista yksi mustiin pukeutunut huitoo käsillään meitä kohti.

- No, ei anneta niiden odottaa, sanon ja päästän haluttomasti Matiaksesta irti.

- Ne alkaa vielä kuittailla, että miksi me ei menty jo aiemmin naimisiin, se sanoo ja hymynkare saa sen koko kasvot hehkumaan.

- Joko sua kaduttaa, että lupasit jaksaa talven yli? kysyin siltä, kun olemme nostaneet rinkat selkään ja lähteneet tarpomaan hangessa muiden luo.

- Ei, se vastaa ja jatkaa - Entä sua?

Pudistan päätäni.

Vaikka hetkittäin seurustelu oli tuntunut rankalta ja oli ollut vaikea luottaa siihen, että evankeliumi hoiti kipeitäkin asioita, en olisi halunnut kiirehtiä naimisiin. Tätä aikaa ei saisi enää koskaan takaisin.

- Jatketaanko matkaa? Severi kysyy, kun saavumme sen rinnalle.

- Pakkohan se on. Onneksi enää vaivaiset pari kilsaa, Matias vastaa ja sytyttää otsalampun katsoakseen karttaa.

Lumisade on muuttunut niin sankaksi, että välillä näkee paremmin kulkea ilman valoa. Seuraan vain edessä tarpovan Maijun selkää ja toivon, että majapaikassa oleva kamiina alkaisi nopeasti lämmittää, jotta kohmeessa olevat vaatteet kerkeisivät yön aikana sulaa ja kuivua.

varjele kaikelta pahalta #77

Lokakuu yllättää koleudellaan niin kuin joka ikinen vuosi aiemmin. Tuuli riepottelee puista pudonneita lehtiä katujen yllä ja saderintamat ovat enemmän tuttu kuin harvinainen näky, jos sattuu katsomaan ikkunasta ulos.

Alkuviikko on kulunut soitellessa pappeja läpi. Osalla on kesä täyttynyt jo hyvissä ajoin rippikouluista, osalla matkan pituus ja majoituksen järjestäminen ovat nousseet esteeksi. Mua tilanne stressaa, Matiasta ei tunnu papin puuttuminen hetkauttavan. Se on muutenkin ottanut rennomman suhtautumisen hääjärjestelyiden suhteen, eikä se toisaalta kyllä yllätä mua. Sille ei ole väliä missä kirkossa meidät vihittäisiin tai minkälaisia koristeita juhlatilassa tulisi olemaan. Lähinnä sitä kiinnostaa vieraat, joita me ollaan alustavasti jo keretty miettiä. Lista tosin tuntuu pidentyvän päivä päivältä, eikä meillä ole mitenkään mahdollista pyytää reilua sataa viittäkymmentä ihmistä. On pakko pystyä karsimaan jostakin päästä.

Valutan veden ämpäriin ja lorautan yleispesuainetta sekaan. Kämppä kaipaa siivousta ja mun mieli järjestystä sen kaiken kaaoksen keskellä. Nappaan siivouskaapista luutun ja pudotan sen ämpäriin. Sitten puristelen siitä ylimääräiset vedet ja alan hommiin. Pölyt saavat kyytiä, samoin mehutahrat, jotka huomaan keittiön lattiassa. Cd-soittimessa pyörii Pietarin oratorio. Sanat olen ajansaatossa oppinut muistamaan ulkoa. Se on yksi harvoja levyjä, joista isä oli todella pitänyt.

Olen niin vauhdikas, että en edes kuule ulko-oven käyvän ja askelten siirtyvän ovensuuhun. Laulan vain antaumuksella mukana sitä kohtaa, missä Pietari alkaa vajota veteen ja huutaa hädissään apua Jeesukselta.

- Onko tää joku häiden yllätysnumero?

Käännyn ja näen Matiaksen virnuilevan ovensuussa.

- Sinä senkin!.. vastaan sille muka raivoissani.

Poimin rätin sankosta ja tähtään sillä Matiasta, joka kerkeää juuri ja juuri pois alta. Rätti osuu sen sijaan seinään, josta se valuu lattialle ja jättää perässään vesinoron.

Matias nostaa rätin, pudottaa sen ohimennessään takaisin sankoon ja kaappaa mut tiukasti syliinsä.

- Ootko sä ihan varma, ettet halua esiintyä? se kysyy kuiskaten korvaani, mikä saa mun kehon värähtämään kutituksesta.

- Sä tiedät varsin hyvin, että mä vihaan esiintymistä, sanon sille ja yritän samalla vääntäytyä irti sen otteesta.

- Sä häiritset mun siivousta, jatkan, kun se ei tee elettäkään liikahtaakseen.

- Lili, odota vähän. Mulla on sellainen olo, että voisin vaan olla tässä koko loppuelämän.

Mahanpohjassa muljahtaa. Kyllä mustakin oli ihana olla toisen lähellä. Toisinaan liiankin. Joskus oli tuntunut siltä kuin mun sisällä olisi roihunnut liekit, jotka kasvoivat sitä suuremmiksi, mitä pidempään toisen lähellä oli. Ja tulella oli vaarallista leikkiä. Niin isä oli lapsuudessa opettanut.

- Matias, sä tiedät, että nyt on parempi, jos mä vaan jatkan siivoamista, sanon sille hiljaa ja toivon samalla, että elämä ennen avioliittoa ei muuttuisi sietämättömäksi.

Matias päästää irti. Se luo vielä yhden kaipaavan katseen muhun ennen kuin se tarttuu lattialla lojuvaan imuriin ja alkaa vetää johtoa, jotta saa työnnettyä pistokkeen seinään.

- Jatka keittiöstä. Kerkesin jo imuroida olkkarin ja eteisen, sanoin sille ja aloin puristaa ylimääräisiä vesiä luutusta.

Kohta imurin äänet peittävät alleen soittimessa olevan levyn sävelet ja oma mieleni tyhjenee hetki sitten siellä kaihertaneista ajatuksista.

Valo hiipii huoneeseen verhojen välistä ja vie aamuhämärän mennessään. Olen rampannut yön keittiössä juomassa vettä ja siitä hetken päästä vessassa, kun on tuntunut, että uni ei millään tule. Vuoroin on ollut kuuma tai jalat ovat olleet levottomat, eikä missään asennossa ole pystynyt rauhoittumaan. Terapeutti oli puhunut, että kannattaisi siinä tapauksessa nousta ylös ja palata sänkyyn vasta sitten, kun alkaisi kunnolla väsyttämään, ja että voisi yrittää ajatella, ettei se haitannut, vaikka ei saisi nukuttua. Yhden päivän jaksaisi ilman untakin ja töiden jälkeen voisi levätä ottamalla päiväunet.

Mua oli stressannut. Stressannut koko naimisiin meno. Se, että mitä kaikkea pitäisi vielä järjestää ja hankkia. Mutta vielä sitäkin enemmän olin pohtinut sitä, että mistä mä voisin ikinä tietää, että mun ja Matiaksen kuuluikin elää toistemme rinnalla.

Kyllä kaikki järjestyy, ja ei taivaan Isä anna meidän astella alttarille, jos se ei ole tarkoittanut niin, olin hokenut itselleni.

Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi pystynyt suhtautumaan kaikkeen yhtä leppoisasti ja luottavaisin mielin kuin Matias. Se oli aina osannut paremmin elää hetkessä ja olla murehtimatta liikaa tulevaa.

Nousen ylös ja vilkaisen jakkaralla olevaa puhelinta, joka ilmoittaa akun olevan loppumaisillaan. Kaivelen laturin työpöydän laatikosta ja tungen sen piuhan puhelimeen kiinni. Sitten kääriydyn pörröiseen aamutakkiin ja raahaudun vessaan pesemään hampaita.

Peilikuvan hahmo näyttää väsyneeltä. Hiukset ovat pörrössä ja silmien alla on varjot. Naurahdan ilmeelleni ja toivoin sydämeni pohjasta, että töissä ei olisi mitään ihmeellistä.

ajatuksia lapsettomuudesta

Kun nuorempana kerroin mummolleni, etten koskaan haluaisi lapsia, sain vastaukseksi, ettei sellaista kannattanut toivoa sillä jos mieleni muuttuisikin, taivaan Isä muistaisi ajatukseni ja saattaisi olla siunaamatta lapsia elämääni.

Ajatus äitiydestä on aaltoillut läpi elämän. Olen kipuillut siihen liittyvien asioiden kanssa niin pitkään, etten enää edes muista milloin siitä tuli niin vaikea aihe itselleni. Muistan lapsuuden kauhukuvat synnytyksistä, joissa jouduttaisiin valitsemaan lapsen tai äidin henki, kun molempia ei olisi mahdollista pelastaa. En tiedä, mistä ajatus on pesiytynyt päähäni sillä kukaan lähipiiristäni ei ole käynyt läpi tällaista. Ehkä osansa tähän kaikkeen on tehnyt pienen tytön mukanaan kantama kuolemaan liittyvä trauma, kun pikkuveli laskettiin valkoisessa arkussa hautausmaan multiin.

Kun ensimmäistä kertaa yksi ystävistäni tuli käymään lapsensa kanssa kämpälläni muutamia vuosia sitten, koin hämmentävää ristiriitaisuutta, kun eri elämäntilanteemme tuntuivat vievän häntä kauemmaksi minusta. Minun oli vaikea iloita toisen sylissä makaavasta lapsesta, vaikka näinkin, miten onnelliseksi se teki ystäväni.

En tiedä oliko se kipua siitä, että itselläni oli seurustelusuhteen päättyminen takana ja pelkäsin, ettei tulevaisuudessa rinnallani kulkisi edes toista ihmistä.

On ollut myös vaikeaa yhtyä joidenkin ystävieni toiveisiin tai unelmiin suurperheestä, kauniista raskausvatsoista ja pienistä vastasyntyneistä tuhisemassa vieressä, kun oma pelko äitiydestä on tuntunut vähintään Mount Everestin korkuisen vuoren ylittämiseltä silmät sidottuina ja takaperin.

Vaikka takana on vuosi psykoterapiaa ja ympärilläni kaikki mahdolliset tuki- ja turvaverkot, en ole päässyt siitä ajatuksesta eroon, että tästä aiheesta on toisinaan vaikeaa puhua ääneen, kun tuntuu, että saattaa tulla liian helposti väärinymmärretyksi.

On riipaiseva tunne samaan aikaan toivoa, että saisi kokea äitiyden ja vanhemmuuden, ja kuitenkin pelätä sitä niin paljon, että ajatus kaksin vanhoiksi elämisestä tuntuu hetkittäin jopa lohdulliselta.

Välillä tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat saamassa lapsia tai ovat jo perheellisiä. Silloin pysähdyn miettimään, miten sekin pelottaa, ettei lapsia itselle syntyisikään. Mitä jos minun ei ole koskaan mahdollista tulla raskaaksi.

Toivon, että meihin lapsettomiin aviopareihin suhtauduttaisiin neutraalisti sillä en ainakaan omalla kohdallani kaipaa läheisten lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita siitä, että kyllä me vielä saamme lapsen tai myöskään kaipaa kyselyitä siitä, onko lapsi mahdollisesti jossakin vaiheessa tulossa. On parasta antaa jokaisen itse kertoa se mitä on kerrottavaa juuri sillä tavalla kuin he sen itse parhaaksi näkevät, ja juuri niille, keille he sen haluavat jakaa.

Rukous on antanut voimia niiden hetkien keskelle, kun kuukauden odotuksen jälkeen raskaustesti on näyttänyt vain yhtä punaista viivaa tai menkat ovat alkaneet useamman päivän myöhässä ja mieleen on kerennyt pesiytyä toivo siitä, että kannan sisälläni pientä ihmettä ennenkuin raadollinen todellisuus on pudottanut maanpinnalle. Silloin, toivon vielä ollessa suurimmillaan, olen löytänyt itseni haaveilemasta, mitä kaikkea voisimme perheenä tehdä ja miten ihmeellisellä tavalla elämämme muuttuisi.

Vielä en voi tietää jääkö sylini tyhjäksi, mutta on turvallista päättää iltarukous sanoihin, että tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi.

jääkö sylini tyhjäksi

kuulethan rukoukseni pienistä varpaista vierelläni,

vaikka niin monesti kipuilen,

ettei minusta ehkä kuitenkaan

ole toista suojelemaan tai rakastamaan

näithän sydämeeni,

miten lapsena sen valtasi katkeruus,

kun annoit enkeleittesi kantaa pois veljeni

tiesithän, että silloin aloin pelätä lasteni kuolemaa,

joiden en toivonut syntyvän tähän maailmaan

sillä uskoin, etten olisi koskaan valmis heistä luopumaan

jääthän silloinkin rinnalleni kulkemaan,

kun tuntuu, etten pystyisi äidiksi kasvamaan

ja lupaathan,

että luot pienoisen sydämen sykkimään,

jos silloin saa tapahtua sinun tahtosi

kehosi on kaunis

Ala-asteella se siro, hoikka ja painokäyrän alapuolella kulkeva minä, sai usein kuulla, miten mun vatsalihakset näkyy ja että mun kroppa näyttää hyvältä.

Tunsin mun kehon omaksi. Mulla oli hyvä olla itseni kanssa. Mutta kaikki kuitenkin muuttui yläasteella, kun murrosiän mukanaan tuomat muutokset saivat mun painon nousemaan ja reidet kasvamaan. Puntarilla käynti alkoi ahdistaa, vaikka painokäyrän mukaan sen pituisena olin ihan normaaleissa lukemissa. Läheisten ystävien kipuilut oman kehon kanssa heijastuivat siten, että rivien välistä ymmärsin myös mun olevan jotenkin vääränlainen. Aloin peitellä välitunneilla reisiä ja vatsaa käsillä. Ahdistuin vaatteista, jotka päällä vatsalla oli tilaa hengittää. Joinakin päivinä jätin ruokia syömättä ja elin pelkällä leivällä, jotta keho muuttuisi takaisin sen alakoulussa olleen tytön mittoihin.

Kun viikon syömättömyyden jälkeen koin sellaiset vatsakrampit, että pelkäsin kuolevani mahassa olevaan kasvaimeen ja äiti oli sitä mieltä, että mulle pitäisi kohta varata aika lääkärille, tajusin alkaa taas syömään ja vatsakivut hävisivät, päätin, etten enää koskaan tekisi itselleni samaa uudestaan.

Yläaste ja murrosikä jättivät kuitenkin jälkensä. Yhä edelleen kamppailen sen kanssa, että toisinaan olo omassa kropassa ahdistaa ja on vaikea löytää sellaisia vaatteita, joissa olisi hyvä olla. Tunnen surua siitä, miten monet muut käyvät elämässään läpi samankaltaisia asioita ja uskovat olevansa jotenkin vääränlaisia. Vaikka sitä ei ehkä uskoisi, lähipiirissäsi on varmasti joku sellainen, josta ulospäin tulee sellainen olo, että tuolla ei ole mitään syytä olla tyytymätön omaan ulkonäköönsä, saattaa se ihminen kuitenkin käydä sisimmässään suurta kamppailua ja kokea, että hän ei riitä itselleen. Joskus oma mieli on pahin vihollisemme. Voi kun osaisimme katsoa itseämme peilistä hyväksyvästi ja luottaa siihen, että kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme.

varjele kaikelta pahalta #76

Sytytän parvekkeelle tunnelmavalot ja kääriydyn vilttiin istuessani puulalavoista rakennetulle sohvalle. Siitä on tullut kesän aikana mun rauhoittumispaikka. Päiväkirjan sivu täyttyy edellisinä päivänä tapahtuneista jutuista, mun ajatuksista ja peloista liittyen avioliittoon ja kaikista niistä tunteista, jotka kertovat siitä, että Matiaksesta on tullut pysyvä osa mun elämää.

Lauantaina se oli soittanut aamuyöstä, että kerää kimpsut ja kampsut kasaan, oon tulossa hakemaan. Se oli ajanut sen sedältä ostamallaan Audilla pihaan ja ojentanut silmälappuja mun noustessa kyytiin.

- Et sitten kurki, se oli vielä varmistanut, ja lähtenyt sitten paahdattamaan kohti jotain mulle vielä epämääräistä määränpäätä.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen se oli pysäyttänyt auton ja sanonut, että mulla oli lupa riisua silmälaput ja nousta autosta. Mä olin räpytellyt hetken aikaa ja yrittänyt totutella kirkkaaseen auringon paisteeseen.

Matias oli johdattanut mut pitkospuita pitkin lintutornille ja kaivanut repustaan kiikarit molemmille.

- Nyt sitten vaan odotellaan, se oli sanonut ja hymyillyt niin rakastavasti, että mulla oli ottanut ihan mahanpohjasta.

Aika oli kulunut jutellessa ja syödessä eväitä. Matias oli kaivanut lämmintä kaakaota ja voileipiä repustaan ja tarjoillut vielä lopuksi korvapuustit.

Ja sitten ne olivat hiljalleen tulleet. Mä olin kuullut ne jo kaukaa ja noussut ylös tähystämään niitä kiikareilla. Ensin olivat saapuneet kurjet. Sitten joutsenparvi. Ne olivat liitäneet ylitsemme kaakattaen ja hävinneet sitten taivaanrantaa kohti.

- Käännäppä niitä kiikareita tännepäin, Matias oli huikannut ja olin hetken pyörinyt ympyrää ihmetellen, että mitä se oikein halusi mun näkevän ennen kuin olin laskenut kiikarit silmiltäni ja nähnyt sen polvillaan mun edessä.

Kaikki oli pysähtynyt hetkeksi. Mun oli pitänyt vetää muutaman kerran henkeä ennen kuin olin pystynyt katsomaan sitä uudelleen.

- Lili. Sä tiedät, että mä en osaa kirjoittaa runoja tai kertoa kovin romanttisia juttuja. Mä voin vannoa käsi sydämellä, että mä yritin väsätä jotain ajatuksia paperille, mutta ei siitä tullut mitään. Tuntu jotenkin luontevammalta vaan sanoa niitä asioita, mitä tässä hetkessä tulee mieleen.

Nielaisin. Sydän pamppaili rinnassa.

- Mä luulen, että sä tiedät jo miten paljon mä rakastan sua. Vaikka tää meidän matka tähän asti on ollut mutkia ja ehkä vois sanoa kivikkojakin täynnä niin silti mä ajattelen, etten vaihtais mitään pois. On ollut tärkeä saada kasvaa niin yksin kuin yhdessä. Välimatka ja ne ajat, kun ei oltu tekemisissä, toi vaan varmuutta siitä, että ketään muuta en edes haluais. Sä oot ollut mulle siitä meidän ekasta vaellusreissusta asti se nainen, jonka haluan jonain päivänä viedä vihille. Tuletko sä Lili mun vaimoksi?

Sanoja ei ollut tullut. Vaivoin olin saanut nyökättyä ja rynnännyt sen jälkeen halaamaan Matiasta. Jostain se oli kaivanut vielä sormuksen ja pujottanut sen sitten mun vasempaan nimettömään.

- Mä oon vaan niin onnellinen, ettet ehkä usko, olin viimein saanut sanottua sille.

- Jos sä olet yhtä onnellinen kuin mä niin se on helppo uskoa, se oli sanonut ja virnistänyt perään.

Illalla me oltiin ajeltu ympäri kaupunkia ja sovittu, että pidetään kihlaus ainakin sen päivän ihan vain omana tietona. Seuraavana päivänä olisi seurat, joihin luultavasti tulisi suurinosa meidän ystävistä. Sitten näkisi kuinka moni huomaisi ilman vinkkaamista, että tässä oli taas yksi pari kaveriporukasta menossa naimisiin.

hyvästit

Toivon, että voisin vihata sinua, mutta kylmät sanat eivät tule mieleeni, vaikka kuinka yritän. Tunnen vain viileät kyyneleet poskipäilläni, jotka kertovat, että sydämeni muistaa sinut yhä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun en ole nähnyt sinusta vilaustakaan.
Usein mietin, miten elämäsi jatkui eromme jälkeen. Minä palasin takaisin kotiin. Sinä sen sijaan jouduit jäämään kaiken sen paskan keskelle ja kertomaan perheellesi yksin, että minä olin jättänyt sinut jo toisen kerran.
Toivon, että vihaisit minua. Ehkä minun olisi silloin helpompi kohdata sinut uudelleen.
Tiedätkö, että pitkään ajattelin, että olin ansainnut sen kaiken. Sen pahan olon, joka tuli aina vain niiden hyvien päivien jälkeen. Kun olin tullut huoneeseesi kertomaan, että haluan vieläkin olla sinun kanssasi, mutta jo seuraavalla viikolla väliimme olisi voinut kasata kivistä muurin.
En tiennyt, ja jotenkin uskon, ettet sinäkään tiennyt, että kaikki olisi lopulta vain ohikiitäviä hetkiä. Nekin hetket, jolloin minusta tuntui, että olit kallio, johon voisin aina nojata.
Meistä ei ollut kasvattamaan juuria samalle maalle. Ei lupaamaan toisillemme - kunnes kuolema erottaa.
Sen sijaan itkin siskosi asunnon sohvalla, kun kerroin miten lähellä olin käynyt kuolemaa vuoksesi.
Toivon sinun ymmärtäneen, ettei se johtunut sinusta vaan meistä. Siitä, että sydämeni yritti koko ajan kertoa, ettei meitä oltu luotu toisillemme.

varjele kaikelta pahalta #75

Vetelen pensselillä vielä viimeisen laudan valmiiksi ja istuudun sitten hetkeksi nurmikolle. Maalaaminen on yllättänyt fyysisyydellään. 

    Keväällä olin tarttunut Jullen ehdotukseen, että mennään porukalla sen tutun firmaan kesätöihin maalaamaan talojen seiniä, ja tässä sitä nyt oltiin. Hikisenä ja lopen uupuneena. Vaatteet ja hiukset maalissa.

    - Mitä sä siellä haaveilet? kuulen Aadan huikkaavan talon toisesta päästä.

    - Että olisin rannalla palmujen alla ottamassa aurinkoa ja joisin limpparia lasipullosta.

    - No sitten ei auta ku tehdä kovasti töitä, et voidaan lähtä sitten, kun suomen syksy tai talvi alkaa masentamaan ja halutaan päästä ottamaan iisimmin. Vai mitä?

    - Niin. Ei kai se auta kuin jaksaa, kun on kerta lupautunut koko kesäksi hommiin. Mä kyllä mietin, että miten ihmeessä selviän vielä kuukauden. Oon jo nyt ihan rikki. Mulle on tullut varmaan viis uutta lihasta. Ainakin siltä tuntuu, kun meen töiden jälkeen kämpälle ja särkee niin oudoista paikoista, että epäilen, että siellä kuuluis edes olla mitään sellaista, jota voi jotenkin tässä työssä rasittaa, sanon. 

    Hörpin loput vedet taltuttaakseni päivittäin piinaavan janon tunteen ja olen onnellinen, että termospullon ansiosta vesi pysyy viileänä koko päivän, vaikka olisi kunnon hellettäkin. 

    Matias oli ehdottanut, että olisin ollut sen parina, mutta olin joutunut sanomaan, että ehkä olisi parempi, että se menisi Jullen kanssa. Olin epäillyt, että meille tulisi turhia riitoja, ja muutenkin ajatus siitä, että kummallakin olisi myös omaa aikaa, oli tuntunut hyvältä. 

    - Maalaan vielä nää pari kohtaa loppuun ja voidaan sitten alkaa pakkaamaan kimpsut ja kampsut, Aada sanoo tullessaan hakemaan lisää maalia. 

    - Juu. Ei kiirettä.

    Kun työ on saatu valmiiksi, huikkaamme heipat talon omistajalle, joka kiittelee vuolaasti siististä työnjäljestä ja lopputuloksesta, ja yrittää vielä kerran saada meitä tulemaan sisälle pullakahveille, mutta joudumme sanomaan, että meillä on jo vähän kiire harrastusten pariin. Olemme kerta sopineet menevämme pelaamaan rantalenttistä poikien kanssa. 

    - Kerroppa miten teillä menee Matiaksen kanssa? Aada kysyy, kun hiljennän liikennevaloihin, jotka ovat juuri vaihtuneet punaiseksi. 

    En tiedä, mistä aloittaisin tai mitä ylipäätään sanoisin. 

    - Ihan rehellisestikö? kysyn.

    - Tietysti, Aada vastaa. 

    - No aluksi kaikki oli pelkästään ihanaa. Ehkä se oli just sitä aikaa, mistä puhutaan, että nähdään elämä vähän kuin aurinkolasin linssien läpi. Oli mukavaa kävellä toisen kanssa käsikädessä ja saada viettää aikaa yhdessä. Käytiin aika paljon läpi meidän lapsuutta ja nuoruutta, kun meillä on kummallakin niin erilaiset taustat. On ollut jännä kuulla, että mitä se on vaikka ajatellut musta silloin riparilla. Jotenkin sitä kai oletti, että ainoa haaste seurustelussa on se, että tulee riitoja tai kinastellaan jostain ihan tyhmistä pikkujutuista, mutta ei se sitten ollutkaan ihan sellaista, mitä kuvitteli. Välillä on ollut niin rankkaa, että on tuntunut, että miten tätä enää jaksaa, kun tekis mieli vaan itkeä, kun on niin suuri ahdistus ja paha olo päällä. Vaikka puhutaan jatkuvasti rajoista ja siitä, että mitä me ajatellaan seurustelussa sen läheisyyden olevan niin silti ne rajat rikkoontuu. Monesti tuntuu, että mulle se kaikki on jotenkin helpompaa. Pystyn olemaan toisen vieressä ilman, että herää mitään seksuaalisia ajatuksia, mutta Matiakselle se ei olekaan ihan niin yksinkertaista. Mulla meni pitkään uskoa, että ei se voi vaan naksauttaa jotain tiettyä ajatustapaa sen päähän ja päättää, et nyt en vaan mieti mitään, kun kroppa kuitenkin välittää koko ajan jotain viestiä, että miten hyvältä tuntuu olla toisen lähellä. Ehkä pahinta on se, kun on päättänyt, että ei enää tällaista, koska tää tuntuu niin pahalta ja kumpaankin sattuu lopulta, mutta silti ei vaan pysty. Tulee sellainen ajatus, että mä oon jotenkin heikko ja huono uskovainen, että ei kenelläkään muulla ole näin vaikeaa tai ei ne kamppaile samalla tavalla näiden asioiden kanssa, sanon ja joudun hengittämään muutaman kerran rauhallisesti syvään sillä puhuminen on saanut mut hengästymään.

    - Mm... Häpeä on usein niin voimakas tunne, että se tuo sellaisiakin ajatuksia päähän, jotka ei oo millään tasolla tosia tai relevantteja. Joskus tuntuu, että häpeä on oikein suomalaisten sairaus. Me hävetään niin usein ja ihan turhiakin juttuja. Tehdään asioista suurempia kuin ne on. Ootteko te kuitenkin jaksaneet pyytää evankeliumia aina silloin, kun on ollut tarvetta? Aada kysyy. 

    - Nojoo. Ollaan me, vaikka sekin tuntuu välillä nousevan monimetriseksi kynnykseksi. Tulee sellaisia ajatuksia, että nyt se ihminen miettii, että taasko ne on mennyt tekemään jotain, että eikö ne osaa olla erossa toisistaan, mutta jostain sitä aina saa lopulta voimia kysyä. En oo varmaan aikoihin rukoillut niin paljon kuin sen jälkeen, kun alettiin seurustella. Sekin on antanut voimia jaksaa uskoa, kun on halunnut ajatella, että taivaan Isä on luvannut kuulla ne rukoukset, vastasin. 

    - Mä haluaisin ajatella, että ei kukaan mieti tuollaista tai ainakin toivon, että ei mieti, kun me ollaan kuitenkin kaikki ihan yhtä syntisiä ja jokaisella on tarve kuulla evankeliumia, jotta jaksais pysyä uskomassa, että vaikka ne syyt oliskin erilaisia niin ei se silti tee sinusta tai Matiaksesta yhtään sen huonompaa tai jostain muusta ihmisestä parempaa. Samalla viivalla ollaan nyt ja tulevaisuudessakin. 

    Siunaamme toinen toisiamme. Hetken tuntuu, kuin aurinko paistaisi kirkkaammin. On taas kevyempi olla. Ahdistus on painunut jonnekin taka-alalle.

    Kämpällä heitän työvaatteet pesukoneeseen ja raahaudun suihkuun. Kylmä vesi virkistää ja saa ajatukset taas kulkemaan ihan erillä tavalla. Olen kiitollinen, että mulla on tuollainen ystävä kuin Aada, jolle pystyn puhumaan avoimesti. Tiedän, että jos sellaiset ihmiset puuttuisivat elämästäni, en mitenkään jaksaisi omin voimin kannatella itseäni uskomassa. 

    Illalla on turvallista ristiä kädet yhteen ja ajatella - Tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi. 

maalasit taivaalle auringon

kun elämä toi eteeni mustia pilviä
ja mieleni oli solmussa
kun tuntui siltä, ettei kukaan välitä
ja yritin vain selviytyä päivästä seuraavaan
sinä maalasit taivaalle auringon
ja puhalsit pilvet pois
laskit käden hartioilleni
ja kerroit,
että vielä tulee sellaisia päiviä,
jolloin kyyneleet on pyyhitty pois
ja sydämessä on jälleen tilaa rakastaa
sillä eihän mikään korjaa ihmistä enempää
kuin se,
että näkee itsensä kokonaiseksi,
hyväksytyksi ja rakastetuksi

Ihanaa ystävänpäivää! ❤️

ps: yritän saada mahdollisimman pian kirjoitettua jatkoa Varjele kaikelta pahalta - novellisarjalle. Ois ihana pystyä keskittymään pelkästään siihen, mutta tällä hetkellä kaikki energia ja suurin osa vapaa-ajasta menee siihen, kun työstän mun kirjan käsikirjoitusta, joka menee huhtikuussa lukupiirille luettavaksi ja toivon mukaan (pidän sormet ristissä) elokuussa painoon. Kerron lisää heti, jos ja kun asiat menee eteenpäin. Kiitos teille, jotka ootte eläneet mun mukana tätä projektia! Toivon niin, että niin teidän kuin munkin odotus palkitaan vielä. Eihän tän aloittamisesta oo kuin 11 vuotta :D Ja kiitos vielä teille kaikille lukijoille ja kommentoijille. Teette tästä blogin kirjoittamisesta kaiken tän arvoista! Eli kiitos, kun ootte! ❤️

missä minun paikkani on tässä maailmassa

Juureton. Siltä minusta tuntuu juuri nyt, vaikka elämä on suhteellisen vakaata ja tälläkin paikkakunnalla olen kerennyt asua jo puolentoista vuoden ajan.

Amerikassa asuessani sain ympärilleni perheen. Niistä ihmisistä tuli minulle veljiä ja siskoja. Ja vanhemmista kuin varaäiti ja varaisä. Minulla oli turvallinen ja rakastettu olo. Silti kaiken sen uuden kulttuurin, vieraan kielen ja uusien ihmisten luona kaipasin kotiin. Kaipasin suomeen.

Espanjassa asuessani koin yhteyttä uskovaisten keskellä. Oli ihana päästä perjantain lauluseuroihin ja saada kuulla evankeliumia ja laulaa suomenkielellä. Silti sielläkin tunsin kaipausta kotiin.

Vasta nyt asuessani aviomieheni kanssa yhdessä suunnittelemassamme kodissa, jonka laattoja ja keittiön kaappeja olen saanut olla valitsemassa, olen alkanut ymmärtää, etten lopulta edes tiedä, mitä kaipaus kotiin minulle merkitsee.

Onko se turvallisuuden tunnetta vai sitä, että oma koti tuntuu kotoisalta. Vai onko se sitä, että uusi kaupunki on alkanut tulemaan tutummaksi ja että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa arkeani.

Olen tuntenut niin usein näiden vuosien aikana yksinäisyyttä, että olen alkanut uskoa, ettei elämässäni voi enää edes tulla sellaista vaihetta, etten kipuilisi sen asian vuoksi.

Rakastan tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella syvällisiä, mutta samaan aikaan on raskasta kysyä yhä uudelleen ja uudelleen iltakylissä ihmisten nimet ja mitä he opiskelevat tai missä ovat töissä vain huomatakseen, että seuraavalla kerralla ei muista enää nimiä, eikä ammatteja.

On ehkä vielä ihanampaa nähdä perhettä kuin tavallisesti, kun nykyään ne kerrat ovat harvassa välimatkojen vuoksi, mutta silti tunnen pistoksen joka kerta sydämessäni, kun äitienpäivä tai jokin muu koko perheen kokoava päivä en menekään kotiin muiden sisarusten tavoin. Koen ehkä ulkopuolisuutta ja surua, etten ole saman arvoinen kuin muut. Lähinnä sen vuoksi, että tietysti muiden on helpompi kysellä kuulumisia useammin, kun he myös näkevät toisiaan useammin.

Yhä edelleen pohdin sitä, missä minun paikkani on tässä maailmassa ja tällä maapallolla. Mitä työtä tulen tekemään ja koenko tai kokevatko muut ihmiset sen arvokkaaksi. Missä tulen asumaan ja koenko siellä olevani viimein kotona. Saanko koskaan olla äiti lapselleni tai lapsilleni.

Tätä kaikkea en tiedä ja se ahdistaa. Ahdistaa keskeneräisyys ja tietämättömyys. Voi kun voisin jo olla perillä siellä jossain, mikä minua odottaa tulevaisuudessa.

varjele kaikelta pahalta #74

Ravintolavaunu on täyttynyt ihmisistä, jotka istuvat tuopin tai kahvimukin äärellä ja selailevat puhelimiaan. Lasken nurkkapöydälle vesipullon ja istuudun reppuni viereen mustalle nahkapenkille. Tämä on kaikista miellyttävin tapa matkustaa junassa. Ei tarvitse ahdistua viereen änkevistä matkustajista tai takana ölisevistä itsensä humalaan juoneista vanhoista miehistä, jotka eivät pysty olemaan juomatta, vaikka konduktööri olisi käynyt muistuttamassa asiasta useampaankin otteeseen.

    Elämä tuntuu kiitävän ohi vilisevien maisemien lailla. En osaa pysähtyä, vaikka mieli on alkanut ajelehtia. Ihan kuin tietynlaiset rajat olisivat tulleet lähemmäksi minua.

    Olen alkanut tajuta, että en ehkä enää koskaan pysty elämään ilman sitä kaikkea vastuuta, mitä aikuisen arki ja työ tuovat mukanaan. Jonain päivänä en ehkä enää kanna huolta pelkästään itsestäni vaan myös toisesta, jolle sylini on suurin turva mitä vain voi olla ja samaan aikaan koko maailma.

    Matias on ottanut useita kertoja puheeksi kihloihin menemisen. Tiedän, mitä se ajattelee. Sille ei ole väliä tapahtuuko se kesän aikana vai syksyllä, mutta pidempään meistä ei kumpikaan taida jaksaa odottaa.

Rippikoulussa tyttöjen illassa isonen oli avautunut seurustelun kipukohdista. Siitä, miten läheisyys voi rikkoa ja hajottaa. Että miten tärkeää olisi pystyä keskustelemaan läheisten ystävien kanssa, ja siitä että olisipa kaikilla elämässään edes yksi sellainen ihminen, jolta jaksaisi ja uskaltaisi kysyä evankeliumia, jos kävisi niin, että yhdessä lankeaisi.

    Suviseurat olivat olleet hetken hengähdyspaikka. Ei ollut tarvinnut kipuilla sen kanssa, että toisen vieressä on niin mukava olla ja että rajat tuntuvat häilyvän jatkuvasti. Välillä seurustelu oli tuntunut rankemmalta kuin ajatus sen päättämisestä. Miksi taivaan Isä salli kaiken sen tapahtua. Lankeamisten jälkeen ahdistus oli vallannut mielen ja kropan. Kurkussa ja rinnassa oli painanut kova möykky. Kyyneleet olivat kastelleet oman sekä Matiaksen paidan.

    Miksi taas. Miksi ei osannut olla erillään. Istua asunnon eri sohvilla. Halata vain silloin, kun vieressä oli muitakin tai kun hyvästeli pikaisesti. Miksi päätökset eivät pitäneet, vaikka niitä jankattiin yksin ja yhdessä. Enää en tule lähelle. Enää en koske niin, että toisen on vaikea olla koskematta takaisin.

Joskus aikoinaan olin nauranut huvittuneena niille, jotka olivat puhuneet, etteivät tienneet miten pystyisivät olemaan poikaystävistään erossa pari viikkoa. Tai kyseenalaistanut, miten joidenkin kohdalla oli tullut tilanne, että naimisiin oli pitänyt mennä, kun lapsi olikin ollut jo tulossa.

    En ollut voinut kuvitellakaan, miten vaikeaa uskovaisena seurustelu voisi olla. Miten himo veisi järkeä sata nolla.

    Enää en voinut kuin rukoilla, että taivaan Isä antaisi voimia seurustella avioliittoon asti niin, että säilyisi usko ja hyvä omatunto. Että sitä jaksaisi aina uudelleen ja uudelleen nöyrtyä ja pyytää, että saisiko vielä uskoa kaikki synnit ja kiusaukset anteeksi.

    Hörpin vesipullon tyhjäksi ja käyn pudottamassa sen pullonkeräyspisteelle. Taivas on peittynyt tummien pilvien alle ja sade huuhtoo junan pölyisiä ikkunoita. Olo on levollinen. Levollisempi kuin pitkiin aikoihin. Vedän syvään henkeä ja annan hartioiden laskeutua alemmaksi. Tästä tulee vielä hyvä loppukesä. Ainakin toivon niin.