perjantai 21. huhtikuuta 2023

varjele kaikelta pahalta #76

Sytytän parvekkeelle tunnelmavalot ja kääriydyn vilttiin istuessani puulalavoista rakennetulle sohvalle. Siitä on tullut kesän aikana mun rauhoittumispaikka. Päiväkirjan sivu täyttyy edellisinä päivänä tapahtuneista jutuista, mun ajatuksista ja peloista liittyen avioliittoon ja kaikista niistä tunteista, jotka kertovat siitä, että Matiaksesta on tullut pysyvä osa mun elämää.
Lauantaina se oli soittanut aamuyöstä, että kerää kimpsut ja kampsut kasaan, oon tulossa hakemaan. Se oli ajanut sen sedältä ostamallaan Audilla pihaan ja ojentanut silmälappuja mun noustessa kyytiin.
- Et sitten kurki, se oli vielä varmistanut, ja lähtenyt sitten paahdattamaan kohti jotain mulle vielä epämääräistä määränpäätä.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen se oli pysäyttänyt auton ja sanonut, että mulla oli lupa riisua silmälaput ja nousta autosta. Mä olin räpytellyt hetken aikaa ja yrittänyt totutella kirkkaaseen auringon paisteeseen.
Matias oli johdattanut mut pitkospuita pitkin lintutornille ja kaivanut repustaan kiikarit molemmille.
- Nyt sitten vaan odotellaan, se oli sanonut ja hymyillyt niin rakastavasti, että mulla oli ottanut ihan mahanpohjasta.
Aika oli kulunut jutellessa ja syödessä eväitä. Matias oli kaivanut lämmintä kaakaota ja voileipiä repustaan ja tarjoillut vielä lopuksi korvapuustit.
Ja sitten ne olivat hiljalleen tulleet. Mä olin kuullut ne jo kaukaa ja noussut ylös tähystämään niitä kiikareilla. Ensin olivat saapuneet kurjet. Sitten joutsenparvi. Ne olivat liitäneet ylitsemme kaakattaen ja hävinneet sitten taivaanrantaa kohti.
- Käännäppä niitä kiikareita tännepäin, Matias oli huikannut ja olin hetken pyörinyt ympyrää ihmetellen, että mitä se oikein halusi mun näkevän ennen kuin olin laskenut kiikarit silmiltäni ja nähnyt sen polvillaan mun edessä.
Kaikki oli pysähtynyt hetkeksi. Mun oli pitänyt vetää muutaman kerran henkeä ennen kuin olin pystynyt katsomaan sitä uudelleen.
- Lili. Sä tiedät, että mä en osaa kirjoittaa runoja tai kertoa kovin romanttisia juttuja. Mä voin vannoa käsi sydämellä, että mä yritin väsätä jotain ajatuksia paperille, mutta ei siitä tullut mitään. Tuntu jotenkin luontevammalta vaan sanoa niitä asioita, mitä tässä hetkessä tulee mieleen.
Nielaisin. Sydän pamppaili rinnassa.
- Mä luulen, että sä tiedät jo miten paljon mä rakastan sua. Vaikka tää meidän matka tähän asti on ollut mutkia ja ehkä vois sanoa kivikkojakin täynnä niin silti mä ajattelen, etten vaihtais mitään pois. On ollut tärkeä saada kasvaa niin yksin kuin yhdessä. Välimatka ja ne ajat, kun ei oltu tekemisissä, toi vaan varmuutta siitä, että ketään muuta en edes haluais. Sä oot ollut mulle siitä meidän ekasta vaellusreissusta asti se nainen, jonka haluan jonain päivänä viedä vihille. Tuletko sä Lili mun vaimoksi?
Sanoja ei ollut tullut. Vaivoin olin saanut nyökättyä ja rynnännyt sen jälkeen halaamaan Matiasta. Jostain se oli kaivanut vielä sormuksen ja pujottanut sen sitten mun vasempaan nimettömään.
- Mä oon vaan niin onnellinen, ettet ehkä usko, olin viimein saanut sanottua sille.
- Jos sä olet yhtä onnellinen kuin mä niin se on helppo uskoa, se oli sanonut ja virnistänyt perään.
Illalla me oltiin ajeltu ympäri kaupunkia ja sovittu, että pidetään kihlaus ainakin sen päivän ihan vain omana tietona. Seuraavana päivänä olisi seurat, joihin luultavasti tulisi suurinosa meidän ystävistä. Sitten näkisi kuinka moni huomaisi ilman vinkkaamista, että tässä oli taas yksi pari kaveriporukasta menossa naimisiin.

6 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤