Metsäpolulle lankeaa suurten kuusivanhusten varjoja, jotka ovat vuosia kurotelleet kohti taivaankantta saadakseen kerättyä valonsäteitä kasvaakseen aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Puro solisee jossain puiden takana. Sitä on vaikea erottaa sillä kevään sulamisvedet ovat jäädyttäneet metsää ympäröivät kinokset, jotka nyt heijastavat valoa sateenkaaren väreissä.
Irrotan otteen Matiaksen kädestä ja annan samalla katseen vaeltaa sinisessä taivaassa, joka pilkahtelee puiden latvojen välistä. Tuntuu samaan aikaan niin tyhjältä ja täydeltä, etten kykene sanomaan ääneen sitä kaikkea, joka pyörii mielessäni vimmatusti.
On maaliskuu ja olen edelleen rikki isän kuolemasta. Rikki sillä tavalla niinkuin varmasti moni on läheisen menetyksen jälkeen. Mutta myös rikki sillä tavalla, ettei sisintäni pysty korjaamaan kukaan muu kuin minä itse. Ei edes Matias.
Ja vaikka juuri siinä, Matiaksen käsi olkapäälleni laskettuna, mun tekisi mieli itkeä monienkin syiden takia, sisälläni on niin syvä kuilu, ettei kyyneleitä enää ole jäljellä. Olen itkenyt kaiken ulos. Ja enemmänkin.
Tiedän, mitä isä sanoisi mulle juuri nyt, jos se vaan voisi lähestyä mua sieltä jostain, mistä me emme voi edes kuvitella.
Rakas lapsi, sinä selviät kyllä. Anna Matiaksen ja muiden pitää sinusta huolta.
Ja mä annankin. Turvaudun siihen sellaisina hetkinä, kun tuntuu, että taivas putoaa päälleni ja mielen täyttää loputon tyhjyys. Annan sen sormien vaeltaa mun hartioilla, niskassa ja poskilla ja rauhoittaa mut lohduttavilla sanoilla siitä, miten äärettömän paljon se mua rakastaa. Eikä mun tarvitse edes valehdella, että uskon sen kaiken, koska mä todella uskon siihen.
- Mitä sä mietit? Matias kysyy ja rutistaa mua takaapäin niin, että vatsanpohjassa humahtaa.
Tartun sen käsiin ja kiskon sen lähemmäksi niin että mä voin todella tuntea olevani sen syvässä syleilyssä.
- Mietin isää. Ei sitä voi mitenkään kuvitella etukäteen, miltä tuntuu menettää vanhempi saati sitten molemmat nuorena, kun oma aikuistuminen on vielä ihan kesken. Jotenkin sitä on niin yksin, vaikka tietää, että moni ihminen välittää. Mutta ehkä se, että muiden on niin vaikea ymmärtää, miltä musta toisinaan tuntuu, sattuu vähän liikaa.
Matias irrottaa mun hiuksista osioita ja pyörittelee niitä sormiensa ympärillä ennenkuin päästää ne taas vapaaksi.
- Suru on usein kahlitseva tunne. Sitä on vaikea päästä karkuun. Mä toivon, että sä pääsisit viimein alottamaan sen psykoterapian ja löytäisit sitä kautta niitä keinoja, miten selvitä vaikeiden päivien tai edes hetkien yli. Välillä musta tuntuu, että suhun on vaikea saada yhteyttä, kun sä oot niin jossain omissa maailmoissa. Se kuitenkin helpottaa, kun tietää, että ei sulla oo silti hätää. Että sä kyllä osaat sanoa, kun haluat jutella ja paljon sä oot kyllä päässytkin monissa asioissa eteenpäin.
Käännyn ympäri ja lasken pään Matiaksen hartioille. Siinä ihmisessä on jotain sellaista, joka saa mut haluamaan olla sen seurassa vaikka vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen. Että vaikka välillä tuleekin väärinkäsityksiä ja ymmärtämättömyyttä niin nekin saadaan aina sovittua evankeliumilla.
- Matias tiedäthän sä, että mä oikeesti rakastan sua enemmän kuin mitään, kuiskaan sille ja tunnen, miten sen posket kohoavat ylöspäin, kun sitä alkaa hymyilyttää.
- Sä taidat olla vähän sekaisin, se sanoo ja naurahtaa hyväntuulisesti.
- Olen vai? kysyn ja tökkään sitä tahallani kylkeen niin että se sävähtää kosketuksesta hitusen.
- Joo. Sekaisin ku seinäkello, se sanoo ja vetäytyy irti musta kaapatakseen vain uudestaan syliinsä.
Sen vahvat kädet lämmittävät selkää vasten kevättakin läpi.
Tuntuu uskomattomalta, että me todella olemme tässä kumpikin. Kaiken sen jälkeen, mitä olemme kohdanneet. Vaikka välillä tuntui, että seinä tulee uudelleen ja uudelleen vastaan, siirtäisin vaikka vuoria saadakseni olla yhdessä Matiaksen kanssa.
- Mulla on sua vähän ikävä, vaikka sä olet siinä, Matias sanoo niin hiljaa, etten meinaa saada sen sanoista selvää.
Väreet, jotka sanat saavat aikaan, kulkevat koko kropan läpi. Miten sitä onkin niin vaikea tajuta, että toinen välittää musta aivan yhtä paljon kuin mä siitä.
- Mä voisin olla vaan tässä koko loppuelämän, kuiskaan sille takaisin ja laitan silmät kiinni.
Matias on hetken hiljaa ennen kuin sanoo - On kyllä ihana ajatus, mutta tiedätkö kun mä haluaisin vähän muutakin. Haluaisin sellasia söpöjä pellavapäitä, joilla on mun silmät ja sun suloinen hymy. Haluaisin yhteisen kodin ja suvikset, joissa voidaan työnnellä lastenrattaita mutavellissä ja istua yhdessä isossateltassa kuuntelemassa puheita. Ja mä haluaisin sut mun viereen nukkumaan öisin, että voisin pitää sua kädestä kiinni ja rutistaa ku vaan tuntuu siltä, että tarvii sitä.
Jokainen Matiaksen kertoma asia saa mun sydämen lepattamaan yhä enemmän. Haluaisin luvata sille tuon kaiken ja enemmänkin, mutta mä en voi. En tiedä tuleeko meillä koskaan olemaan lapsia tai voinko tulla äidiksi. Tai että meneekö asiat niin, että voin seistä sen vieressä alttarilla ja sanoa, etten koskaan lähde sen viereltä ellei kuolema erota meitä.
- Voi sua, sanon sille ja mun ääni tärisee hiukan.
- Mieti, että mä olen ehkä jonain päivänä sun vaimo ja sä olet mun mies, jatkan ja nojaan taaksepäin, jotta voin nähdä Matiaksen kasvot.
Se hymyilee mulle ja sen silmät tuikkii sellaista lämpöä, josta mä tiedän, että sen sisällä myrskyää se tuuli, jota ei voi pidätellä.
Mä haluan sen ja se haluaa mut. Emmekä tarvitse ääneen lausuttuja sanoja tietääksemme, että kumpikin ajattelee sitä samaa.
- Tiedätkö välillä musta tuntuu, etten mä millään jaksais odottaa, että saan sanoa sua mun vaimoksi.
Matias näyttää niin hyvältä hymyillessään, että mun tekisi mieli ikuistaa se kuvaan, mutta tiedän sen hetken olevan jo ohi, kun saisin kameran vihdoin kaivettua repun pohjalta.
- Ei siitä nyt niin kauaa vielä ole, että sä olet saanut sanoa mua tyttöystäväksi. Eikö se enää riitäkään? kysyn ja tökkään sitä uudelleen kylkeen.
- No riittää se, Matias vastaa ja tarttuu lempeästi kädestäni kiinni, etten pääse yllättämään enää uutta kertaa.
- Ainakin toistaiseksi, se vielä jatkaa ja saa mut kohottamaan sille hyväntahtoisesti kulmia.
Toistaiseksi.
Siihen ajatukseen olisi hyvä jäädä.