keskiviikko 28. marraskuuta 2018

ehkä meillä on vielä toivoa

Sinun äänesi kuulostaa samalta kuin aina ennenkin. Samalta kuin muistelin. Laitan hetkeksi silmät kiinni ja hymyilen samalla, kun kerrot elämästäsi. Sitten puhelimessa tulee hiljaista. Kuulen hiljaiset nyyhkytykset ja kysyn, mikä hätänä.

Kerrot ikävästä, joka on kalvanut sisintäsi. Sydämesi on ollut repaleinen ja rikki. Et ole nukkunut kuukausiin, koska yöllä ajatukset ovat vieneet vallan. 

Sanon, ettet ole ajatustesi kanssa yksin. Että minäkin olen valvonut vuoksesi satoja öitä. Nukahtanut vasta silloin, kun auringon säteet ovat leikitelleet kasvoillani. Kun herätyskello on soinut pikkuveljen huoneessa ja äiti on häärännyt keittiössä aamupalaa.

Ehkä tänä yönä nukun paremmin kuin pitkiin aikoihin. Ehkä meillä on vielä toivoa. Koska kuitenkin kaikkien niiden uskottelujen jälkeen, kaipaan sinua enemmän kuin koskaan. Enkä voi ymmärtää, että kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle tehnyt, annat minulle vielä yhden mahdollisuuden. Mahdollisuuden näyttää, miten paljon merkitset minulle. Näyttää, että en halua mitään enempää kuin olla vierelläsi ja nähdä sinun kasvoillesi leviävän hymyn, kun silmäsi kohtaavat omani ja siirrät hellästi kasvoillani roikkuneen kiharan korvani taakse.


teksti on fiktiivinen

tiistai 27. marraskuuta 2018

minä vain rikoin sydämesi enemmän kuin kerran

Sirpaleinen sielu yrittänyt korjata rikkeitä.
Kasannut kuorta,
jonka taakse häivyttää
oma epäonnistuneisuus ja häilyvä minuus.
Paperilennokkien lailla
ajatusten myrsky sisällä.
Eikö missään ole hyvä?
Enkö riitä tällaisena kuin olen?

Tähtisumun pyörteissä
unohtaa elää.
Pelkää haavoittavansa paljasta pintaa.
Kai kaikella on tarkoitus.
Silläkin, että hetkittäin tuntuu siltä,
ettei jaksaisi elää.
Ja kuitenkaan, ei tahtoisi kuolla.

• • •

Näin sinusta unta
kahtena yönä peräkkäin.
Aamulla olisin halunnut
käpertyä syliisi.
Pitää kädestäsi kiinni.

Pistää sydämeen
joka ikinen kerta,
kun muistelen aikaa kanssasi.
Olit liian hyvä minulle.
Ja minä vain rikoin sydämesi
enemmän kuin kerran.

Voitko ikinä antaa anteeksi.
Voisitko vielä joskus
katsoa minua silmiin.
Olla niin kuin mitään
ei olisi koskaan tapahtunut.

Painan pääni rintaasi vasten.
Silität kihartuneita hiuksiani.
Kuiskaat rakastavasi minua.
Minä katson sinisiin silmiisi.
Haaveilen, ettei minun koskaan
tarvitsisi olla muualla kuin siinä.
Sinun lähelläsi.

• • •

Silmänkantamattomiin tulppaanimerta.
Tuulimyllyjen hiljainen nakutus,
kun ne pyörivät ja pyörivät, lakkaamatta.
Siellä ajattelin olevani onnellinen.
Uskovani sinisen taivaan alla
toiveiden toteutumiseen.

Kellon lyödessä kaksitoista
ja ihmisten töniessä toisiaan kadulla
kiiruhtaessaan töihin,
istun puistonpenkille ja mietin elämää.
Vuosia sitten tismalleen samassa paikassa,
olin peloissani ja totaalisen yksin.
Tänään katselen ympärilleni,
hengitän sisälleni ilmaa ja tunnen kuuluvani tänne.
Enää en uskottele itselleni,
ettei parempaa huomista tule.
Koska se tulee kuitenkin aina lopulta,
ja silloin tahdon pitää kiinni laskuvarjosta
ja hypätä tuntemattomaan seikkailuun.
Sillä sitähän elämä on.

lauantai 24. marraskuuta 2018

itkettää oman elämän merkityksettömyys

Vaikea kuvailla sitä olotilaa, mikä alkaa heti aamulla, kun herään pimeydessä. Talo on hiljainen. Ulkona taivas näyttää tasaisen harmaalta. Väsyttää, vaikka on nukkunut yli tarvittavan määrän. Kun sängyssä olo ahdistaa. Toimettomuus ahdistaa. Ja silti ei kykene nousemaan ja aloittamaan päivää.

Tuntuu, ettei millään ole merkitystä. Että aivan sama, mitä joku ehdottaisi, en jaksaisi innostua. Masentaa pimeys. Yksinäisyyden tunne on taas läsnä. Kun kokee, ettei ympärillä ole ketään, jolle puhua. Että ei ole sitä, joka on kaverilistalla number one. On liian tottunut ihmissuhteisiin, joista joku on se vahvin. Se, jonka kanssa puhuu viikoittain puhelimessa. Kenen kanssa keskustelee yön pikkutunneille asti. Kun syvälliset keskustelut jatkuu päivistä toisiin.

Ahdistaa ajatus koulusta. Toisaalta elämä ilman arjen rutiineja vie vähäisimmätkin ilot ja voimat päivistä. Miksi se tuttu ja turvallinen ei tunnu samalta kuin ennen. Miksi mieli kaipaa ulkomaan matkaa. Miksi englannin puhuminen miellyttää enemmän kuin oma äidinkieli. 

Itkettää oman elämän merkityksettömyys.

tiistai 20. marraskuuta 2018

reppureissaaja

Tuijotan ikkunasta ohikiitäviä maisemia. Puita. Taivaanrannassa laskevaa aurinkoa. Talojen siluetteja, jotka kohoavat mäen rinteessä uljaina. 

Luen kirjaa. Kirjoitan kännykän muistioon ajatuksia ylös, etten unohtaisi, miltä tuntuu elää. Hetkeksi annan ajatusten tulla. Kesän kaipuun ja aaltojen kohinan.

Nakkaan rinkan selkään ja astelen maiharit jalassa asemalaituria pitkin. Tuttu Audi on parkkeerattu kahden muun auton väliin. Se on ottanut osumaa. Kulunut vuosien saatossa, mutta istuessani sen ruskeille nahkapenkeille, haistan ne tutut tuoksut lapsuudesta. 

Pitelen kaksin käsin teekupista kiinni. Mummo tarjoaa pannukakkua hillon kanssa. Ukki kertoo tarinoita lapsuudesta. Kaappikellon tasainen raksutus taustalla.

Huikkaan hyvästit. Mummo tulee vielä halaamaan. Toivottaa hyvää matkaa. Pusken rinkan takakonttiin ja hyppään pelkääjän paikalle. Radiosta kuuluu kuutamo sonaatti. 

Harjaan hampaat tähtitaivaan alla ja ihastelen kuutamoa. Cassiopeia ja pieni karhu. Serkkutyttö on katsonut ne tähtikirjasta. Hetken haaveilen osaavani kaikkien noiden valopisteiden nimet.

Routa kimaltaa timanttien lailla auringon paisteessa. Kirpeä pakkasaamu. Ihailen pellon laidalla mökkiä, joka pilkistää heinikon takaa. Kameran linssin takaa kaikki näyttää toisenlaiselta.

Jossain toisaalla makaan sängyllä kuudetta tuntia peräjälkeen. Kuvittelen, ettei minusta ole mihinkään. Satuttaa ajatukset yksinäisyydestä. Ahdistaa ajatus paluusta koulunpenkille.

Ihmettelen maailmaa. Miten paljon on kaunista ja hyvää. Nukahdan vällyjen alle hymy huulillani. Tätä elämän kuuluisi olla.



tekstiä on vähän väritetty fiktiivisellä otteella. halusin ikuistaa tunnelmaa reppureissaajan matkalta.

torstai 15. marraskuuta 2018

silti kaikkialla näen vain sinut

Yritän olla ajattelematta.
Viedä mielikuvat jonnekin muualle.
Unohtaa haaveet ja hahmottaa todellisuuden rajat.
En anna itseni kuvitella mitään enempää.
Kaikki on tässä ja nyt, enkä voi saada muuta.
Muiden tunteilla ei ole merkitystä.
Vain sillä, miltä minusta tuntuu.
Ja minä tunnen halkeavani kivusta.
Ikävän muurien käpristävän minut sisäänsä.
Ja silti kaikkialla näen vain sinut.
En mitään muuta.
En edes toista mahdollisuutta.

• • •

Aivan sama kuinka monta kilometriä juoksisin.
Tai kuinka pitkälle uisin valtameressä.
En olisi silti yhtään lähempänä sinua.
Ja aivan sama, miten lähellä olisin.
Kuinka paljon koskettaisit.
Olisit silti aina aivan liian kaukana minusta.

tiistai 13. marraskuuta 2018

ja lapset uskovat onnellisiin loppuihin

ajatusteni kulku seitin ohutta.
siellä, missä lumihuippuiset vuoret kohtaavat taivaan rajan
ja pilvet peittävät tähdet näkyvistä,
minä itken maailman epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta.
punon laulunsanoja yhteen pilvilampaiden untuvilla.
kirjoitan puunkuoreen terveiset taivaaseen
kaikille elämänsä päättäneille.
hukkuneille ja kaatuneille.

• • •

junassa katseemme kohtasivat
hymy levisi silmiisi
kerroit kodistasi maailman toisella puolella,
jossa aikuiset pitävät pienemmästään huolen
ja lapset uskovat onnellisiin loppuihin.

erotessamme ojennat neilikan
toivotat turvallista loppu matkaa
halatessamme kuiskaat korvaani
muistavasi minut
luonnon herätessä jälleen eloon.

se
teki
minut
onnelliseksi.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

supersankari

Lapsuudessa koin sinut supersankarina. Ihmisenä, joka tietää kaikesta kaiken ja joka osaa mitä tahansa. Olit turvallinen hahmo, johon luotin. Jonka käsivarret kantoivat minua hellästi. Joka hyppyytti polvella ja heitti syntymäpäivänä ilmaan niin monta kertaa kuinka monta vuotta olinkaan täyttänyt. 

Voitelit aamupalaleivät. Lämmitit mikrossa kaakaot. Veit hiihtoretkille ja luistelemaan. Autoit läksyjen parissa. Luit Uppo-Nallea iltasaduksi ja toisinaan kerroit poliisikoira Otosta, joka on ehkä mieleenpainuvin hahmo lapsuudestani. Oton vainu oli pettämätön. Niin myös tarinoidesi juoni. Rakastin niitä satuja. 

Kaupassa käynnistä sai palkkioksi ostaa jotain pientä. Vaikka suklaapatukan tai Hubba-Bubbaa. Lomilla sai kokonaisen karkkipussin ihan ikiomaksi tai pääsi käyttämään Hesestä saatuja synttärikuponkeja, joilla sai ilmaisen lastenaterian. 

Käytit uimassa autolla, jota sanottiin pikkubussiksi. Luulin sitä pitkään sen auton oikeaksi nimeksi. Ehkä siksi en vieläkään osaa erottaa mikä auto on Audi ja mikä taas Honda. Siitä autosta on kyllä mukavat muistot. Uimaan mennessä se oli kuin sauna, mutta uimasta tullessa siellä oli mukavan lämmintä, vaikka hampaat monesti meinasivat kalista. Jalat putsattiin vesisaavissa ennen autoon menoa. 

 Opetit olemaan rehellinen. Kannustit käymään harrastuksissa. Tsemppasit koulun kanssa. Kyselit kuulumisia. Olit läsnä silloin kun sitä eniten tarvitsin.

Olet vieläkin supersankari. Ihminen, josta välitän, vaikka toisinaan olen vakavissani toivonut, että olisin syntynyt toiseen perheeseen. Ihminen, jonka työtä arvostan. Olet hyvä siinä, mitä teet. Ihminen, jonka puolesta pelkää. Jota rakastaa. 

Hyvää ja salmiakin täyteistä isänpäivää isä.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

pohjimmiltaan kaikki on hyvin

Viidettä päivää mennään kipeenä. Työharjoittelun näyttöä piti siirtää. Kaikki jotenkin pysähtyi. Tuli stoppi. Silti ensimmäiset pari päivää tunsin syyllisyyttä siitä, että olin kotona. Sairaana. Ja silti ajattelin, että se on väärin. Mun kuuluis olla töissä. En tiedä tunnenko mä jotain suorittamisen painetta. Että aina pitäis jaksaa ainakin siihen asti, ettei enää kykene nousemaan sängystä. 

Oli pakko alkaa tunteen sijaan ajatella järjellä. Jos menisin töihin, sairastuttaisin muut. Väsyisin itse, olisin kipeä. En pystyisi samaan suoritukseen kuin terveenä. Että kukaan ei vaadi mun olevan siellä. Jaksavan tehdä sillä hetkellä mitään muuta kuin parantua. 

En ookkaan hetkeen kertonut, mitä mun elämään kuuluu. Missä mennään. Opiskelen vieläkin lähihoitajaksi. Osaamisalan aloittaminen siintää lähitulevaisuudessa, joulukuussa. Iltaopintoina aloitellaan, ellei oppisopimus paikkaa ilmesty muutaman viikon sisään, mikä ois aika epätodennäköistä. Lisäksi oon päässyt osallistumaan radio-ohjelmien tekemiseen, jota oon niin kovasti opiston jälkeen kaivannut. Kiitos sulle, joka olit vinkannut mun toiveesta eteenpäin. Muutama muukin haave toteutuu näillä näkymin. Niistä kerron ehkä myöhemmin, jos ne toteutuu. 

Kaikenkaikkiaan oon ollut tyytyväinen tän hetkiseen elämään. Nauttinut asua kotona, missä on aina joku jolle jutella. Oon soitellut pianoa, leiponut, laittanut ruokaa. Harrastanut liikuntaa enemmän kuin koko syksynä oulussa. Oon ollut kiitollinen ajasta mun yhtien parhaimpien ystävien kanssa. Viisi vuotta ollaan nyt hengattu tällä porukalla ja tuntuu, että olisin tuntenut nuo ihmiset aina. Koitan jaksaa luottaa tulevaan. Että saavutan mun elämässä vielä jotain, josta nautin. Että teen vielä joskus työtä, jota rakastan. Ja että asun jossain, missä tunnen oloni onnelliseksi ja vapaaksi.