pohjimmiltaan kaikki on hyvin

Viidettä päivää mennään kipeenä. Työharjoittelun näyttöä piti siirtää. Kaikki jotenkin pysähtyi. Tuli stoppi. Silti ensimmäiset pari päivää tunsin syyllisyyttä siitä, että olin kotona. Sairaana. Ja silti ajattelin, että se on väärin. Mun kuuluis olla töissä. En tiedä tunnenko mä jotain suorittamisen painetta. Että aina pitäis jaksaa ainakin siihen asti, ettei enää kykene nousemaan sängystä. 

Oli pakko alkaa tunteen sijaan ajatella järjellä. Jos menisin töihin, sairastuttaisin muut. Väsyisin itse, olisin kipeä. En pystyisi samaan suoritukseen kuin terveenä. Että kukaan ei vaadi mun olevan siellä. Jaksavan tehdä sillä hetkellä mitään muuta kuin parantua. 

En ookkaan hetkeen kertonut, mitä mun elämään kuuluu. Missä mennään. Opiskelen vieläkin lähihoitajaksi. Osaamisalan aloittaminen siintää lähitulevaisuudessa, joulukuussa. Iltaopintoina aloitellaan, ellei oppisopimus paikkaa ilmesty muutaman viikon sisään, mikä ois aika epätodennäköistä. Lisäksi oon päässyt osallistumaan radio-ohjelmien tekemiseen, jota oon niin kovasti opiston jälkeen kaivannut. Kiitos sulle, joka olit vinkannut mun toiveesta eteenpäin. Muutama muukin haave toteutuu näillä näkymin. Niistä kerron ehkä myöhemmin, jos ne toteutuu. 

Kaikenkaikkiaan oon ollut tyytyväinen tän hetkiseen elämään. Nauttinut asua kotona, missä on aina joku jolle jutella. Oon soitellut pianoa, leiponut, laittanut ruokaa. Harrastanut liikuntaa enemmän kuin koko syksynä oulussa. Oon ollut kiitollinen ajasta mun yhtien parhaimpien ystävien kanssa. Viisi vuotta ollaan nyt hengattu tällä porukalla ja tuntuu, että olisin tuntenut nuo ihmiset aina. Koitan jaksaa luottaa tulevaan. Että saavutan mun elämässä vielä jotain, josta nautin. Että teen vielä joskus työtä, jota rakastan. Ja että asun jossain, missä tunnen oloni onnelliseksi ja vapaaksi.