varjele kaikelta pahalta #51

Työnnän kortin bensa-automaatin maksupäätteeseen ja näppäilen koodin. Muut ovat häipyneet bensa-aseman sisälle heittämään vettä, jotta matka saa jatkua seuraavat kolme tuntia ilman pysähdyksiä. Olemme hieman jäljessä aikataulusta sillä Julle nukkui aamulla pommiin ja pakkaaminen viivästyi. Painan pistoolin kahvaa ja kuuntelen samalla äänikirjaa, kun bensiini valuu tankkiin. 

- Maistuuko? Matias kysyy ojentaessaan mulle pahvikuppia.

- Ihana ajatus, mutta en usko, että saan sen vedettyä alas, sanon ja kierrän korkin takaisin kiinni.

- Se on kaakaota. 

Pyörähdän ympäri ja hetkeksi joka ikinen järkevä ajatus katoaa päästäni. 

Miten ihmeessä tuo tyyppi on noin ajattelevainen. 

Kaakaota. Mulle. 

- Tiesitkö, että sä olet ihan paras, sanon ja hymyilen sille ottaessani kupin käteeni, jota se edelleen tarjoaa mua kohti.

- Ei, en mä tiennyt, se sanoo hiljaa ja katsahtaa taivaalle. 

Ja vilkaistessani sitä vielä uudelleen, olen melko varma, että näen veden kohonneen sen silmiin.

Kyykistyn ja istahdan betonikorokkeelle hörppimään vielä höyryävän kuumaa kaakaotani ja olen polttaa siinä samalla suuni. Matias kulauttaa jäljellä olevat kahvit kurkkuunsa ja nielaisee. Sitten se ottaa taskustaan askin, jossa komeilee jokin norjalaiselta näyttävä logo. Se ottaa tupakan, imaisee sen toisesta päästä ja pistää sen sitten suuhunsa. 

Lasken kaakaon maahan viereeni ja nousen ylös.

- Matias älä! 

Ääneni on särkyä. Ja samaan aikaan tunnen valtavaa halua purskahtaa itkuun. 

En osaa selittää miten, mutta jotenkin vain vaistoan, että tämä kaikki liittyy meihin. Tai oikeastaan minuun sillä ei ole mitään meitä. 

Matias ottaa tupakan suustaan ja näen sen silmissä niin paljon surua, että olen tulla hulluksi. 

- Mä olen niin pahoillani, sanon, eikä ääneni ole enää kuin pelkkä hiljainen kuiskaus.

- Älä ole. Ei se ole sun vika...

Otan askeleen lähemmäksi Matiasta ja nostan sen käden käsieni väliin. 

Iho on viileä, mutta tuntuu karhealta sormenpäideni alla. 

Työmiehen kädet.

Piirrän sormellani sen kämmeneen ääriviivoja ja rukoilen hiljaa mielessäni, että voisin lakata antamasta tyhjiä lupauksia. 

- Lili...

Matias liittää kätemme yhteen. 

Tuntuu hyvältä olla siinä. Turvalliselta. Mutta tiedän, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes tämä hetki, jonka saan jakaa vieressäni olevan jätkän kanssa, jonka hiukset ovat alkaneet käpristyä kiharalle pienestä tihkusateesta. 

Sisälläni vyöryy hurrikaani. Kaikkien maailman tunteiden kirjo. Aivan laidasta laitaan. 

- Mä pelkään, että jonain päivänä mä menetän sut uudelleen, Matias sanoo tuskaisen kuuloisena ja päästää kädestäni irti.

Ja sitten ne tulevat. 

Kyyneleet, jotka mennessään kirvelevät merituulessa kuivunutta ihoani ja saavat mut nieleskelemään kivusta. Enkä saa koottua ajatuksiani kokonaisiksi lauseiksi sillä itkeminen vie viimeisenkin ajatuksen mukanaan. Ja sitten kuulen toisten palaavan takaisin ja näen naurun kuolevan heidän kasvoilleen. Eikä musta ole sanomaan niitä sanoja, jotka ovat lähteneet viimeisenä mielestäni.

varjele kaikelta pahalta #50 (Matias)

Paiskaan takakontin kiinni ja istun kuskinpaikalle, joka on sillä hetkellä ainoa tyhjä tila koko autossa. Reissun alussa koko porukan tavarat olivat olleet siistissä rivissä takakontissa, mutta päivien edetessä kellään ei ollut ollut enää kiinnostusta pakata purkamisen jälkeen kamppeitaan niin tarkkaan kuin ensimmäisellä kerralla. Homma oli niin sanotusti levinnyt käsiin.

- Haittaako, jos mä nukun hetken aikaa? Lili kysyy ja kääntyy vilkaisemaan mua. 

Jotenkin olemme usein ajautuneet istumaan autossa vierekkäisillä paikoilla. Toiset ovat kai yhteisestä sopimuksesta päättäneet antaa meille edes hieman omaa tilaa, vaikka yksityisyyttä sen sijaan on melkein mahdotonta saada, kun niin monta korvaparia kuuntelee tarkkaavaisena takapenkillä. 

- Nuku vaan. Mä kyllä herätän sut sitten, jos kaipaan juttuseuraa, sanon sille ja yritän hymyillä lempeästi, vaikka samaan aikaan sydämessäni vihlaisee kivusta. 

Lili nojautuu ikkunaa vasten ja painaa silmänsä kiinni. Muut takapenkillä tekevät samoin. 

En jaksaisi sitä, että jokainen ajatukseni liittyy sillä hetkellä Liliin. Sen kasvoihin, jotka näyttävät niin levollisilta sen nukkuessa. Sen siroihin ja pieniin käsiin, joista haluaisin pitää kiinni. Sen hymyyn, joka saa joka ikinen kerta mut virnuilemaan typerästi ja joudun kääntämään katseeni hetkeksi pois, etten vaikuttaisi idiootilta. 

Mutta ehkä kuitenkin pahinta on pelko. Pelko, että annan itseni elätellä liikaa toivoa. Että annan sydämeni rakastaa, vaikka en voi yhtään tietää, onko toisen sydämessä tilaa rakkaudelle. 

Tiedän, että Lili on kuin särkyvää lasia. Yksikin sana voi rikkoa kaiken. Luottamuksen tai ystävyyden. Tai mikä pahinta, ehkä jopa mielenterveyden. 

Haluaisin luvata sille, että kaikki järjestyy. Että on vain ajan kysymys, kun kipu, jota se kantaa mukanaan, väistyy. Että mä seison sen rinnalla, mitä ikinä se elämässään tulisikaan kohtaamaan. Että mä lupaisin rakastaa myötä- ja vastamäissä. 

Ja kuitenkaan en voi tehdä niin. En voi luvata, että tunteet, jotka vellovat sisälläni, eivät koskaan tule lakkaamaan. En voi luvata, että suru ei enää ikinä sumenna sen kauniita silmiä. En voi luvata, ettei Liliin enää koskaan satu.

Olen aavistanut, ettei Lili ole vielä valmis puhumaan meistä. Hetkittäin tuntuu, että se on jopa varma omista tunteistaan, mutta suurimmaksi osaksi näyttää siltä, ettei se tiedä itsekään, mihin suuntaan tämä kaikki on menossa. Jopa Julle sanoi, ettei suosittele mua kertomaan, mitä oikeasti ajattelen. Että välillä tuntuu, etten enää osaa kuvitella elämääni ilman sitä ihmistä. Että joka ikinen kerta kun vain ajattelen, että joku toinen saisi tuntea Lilin sydämen hakkaavan kämmentänsä vasten, olen musertua kivusta. 

Mutta en voi tehdä mitään. En mitään muuta kuin antaa aikaa.

Ehkä vielä jonain päivänä mun ei enää tarvitsekaan toivoa. Ehkä jonain päivänä toiveeni ovat muuttuneet todeksi.

varjele kaikelta pahalta #49

Kuuma höyry kohoaa trangian päälle asetellusta metallikulhosta, jonne olen huomaamattani kaatanut turhan paljon vettä.

- Hyvää huomenta punahilkka. Kuinka se maistuisi kahvitilkka?

Olen säikähtää Matiasta, joka on hiippaillut hiljaa taakseni ja toitottaa aamun ensimmäiset sanansa aivan korvani juuressa.

- Huomenta vaan sullekin, sanon niin tappavan tylsän kuuloisella äänellä kuin vain osaan. 

Matias kuitenkin hymyilee mulle lempeästi ja saa mut leppymään, vaikka olen hetken ajan ajatellut esittää sille ärsyyntynyttä.

Vai että punahilkka. 

Mitähän vielä.

Matias istahtaa viereeni kostealle kalliolle ja siristää silmiään tarkastellessaan jonnekin kaukaisuuteen.

Meri pauhaa alapuolellamme ja aallot paiskaantuvat rantakallioille jylisevän äänen säestyksellä. 

Puhurimainen tuuli oli koko yön saanut telttakankaan lepattamaan ja jättänyt kroppani kohmeeseen, vaikka olin puristanut makuupussia aina vain tiukemmin ja tiukemmin ympärilleni saadakseni edes hitusen lämpöä. Villasukat olivat olleet jälleen kerran hukassa. Varpaita oli kipristellyt kylmästä ja olin lopulta käärinyt t-paitani niiden ympärille.

Tihkusade yllättää meidät molemmat. Pienet, mutta jääkylmiltä tuntuvat pisarat tipahtelevat lempeästi käsilleni, kun viimein kaadan kahvin kahteen kuksaan ja ojennan niistä toista Matiakselle. Kätemme hipaisevat toisiaan. Se tapahtuu aivan hetkessä, mutta toisesta huokuva lämpö jää viipyilemään iholleni. 

Hörpin liian mustalta maistuvaa kahviani samalla kun yritän koota ajatuksiani. 

Kohtasimme toisemme viikko sitten kuukausien jälkeen. Matias tarttui käteeni isossa teltassa ja pakotti meidät viimein puhumaan toisillemme. En olisi varmaankaan itse ikinä kyennyt tekemään samaa. Olin ollut niin varma, että Matias oli jo lakannut ajattelemasta minua. 

- Lili? 

Matiaksen ääni on hukkua tuulen alle. 

Vilkaisen vieressäni istuvaa tyyppiä, jonka jokainen sana saa sydämeni hakkaamaan niin lujaa, että toisinaan pelkään sen repeävän ulos rinnastani. 

- Mennäänkö uimaan? Matias kysyy, eikä ilmekään värähdä sen kasvoilla. 

Yritän ottaa siitä selkoa. Ymmärtää, pilaileeko se vain mun kustannuksella.

Kuka hullu haluaa mennä uimaan tällä säällä. 

- Sä et ole tosissasi. Ethän? kysyn ja toivon enemmän kuin mitään, että Matias purskahtaisi nauruun ja kertoisi vitsailevansa.

- Mieti, miten mahtavaa se olisi. Tuntisi ainakin olevansa elossa. 

Lasken käden Matiaksen olkapäälle. 

- Sä et saa mennä. Entä jos et jaksa uida? En kestä, jos menetän sutkin... 

Matias siirtää hellästi silmille valahtaneen piponi takaisin oikealle paikalleen ja rutistaa minut itseään vasten. 

- Et sä mua menetä. Mä olen jo iso poika ja osaan huolehtia itsestäni, se sanoo ja virnistää niin suloisesti, että jokin sisälläni tekee kuperkeikkaa pelkästä onnesta. 

- Oikeasti Lili. Tää on sellainen kerran elämässä kokemus. Jäämeri, aallot ja auringonnousu. Mitä muuta ihminen vois vielä haluta?

Irrottaudun Matiaksen otteesta ja suljen hetkeksi silmäni, vaikka jokainen osa kehostani haluaisi pitää siitä ihmisestä kiinni. 

- Mä kadun tätä varmaan koko loppu elämäni, jos mua kohta edes enää on, mutta mä tulen. En siksi, että haluaisin, vaan siksi, että mä en kestä jäädä tänne yksin venaamaan tuletko sä takaisin vai et. 

- Lili ei sun oikeasti tarvitse. Ei mulla ole hätää, Matias sanoo rauhallisella äänellä. 

- Ehkä ei, mutta mä jokatapauksessa päätin, että tulen, sanon ja yritän saada itsenikin vakuuttumaan sanoistani. 

Enää ei ole mahdollisuutta perääntyä. 

- Viisi minuuttia ja nähdään tuolla rannassa, Matias huikkaa vielä noustuaan jo ylös ja käveltyään kohti kauempana nököttävää telttaa, jonka uumenissa Severi ja Julle vielä vetelevät hirsiä autuaan tietämättöminä siitä, mitä me kaksi meinataan kohta tehdä. 

Vedän takanani olevan teltan vetoketjun auki ja kömmin sisään. Aada ja Maiju nukkuvat edelleen. Kumpikaan ei edes hievahda, kun riisun kaiken ylimääräisen pois päältäni ja puen urheiluliivit ja shortsit ylleni. Heitellessäni vaatekerrastoja rinkkani viereen, alan jo hytistä kylmästä. 

Tekisin melkein mitä vain, että pääsisin hetken kuluttua saunaan ja voisin juoda kuumaa kaakaota kermavaahdon kera. 

Matias seisoo jo rantahietikolla laskeutuessani liukkaita kiviä pitkin sen luokse. 

Lasken pyyhkeen mytyksi kallioseinämän viereen ja juoksen mereen ilman, että Matias kerkeää edes liikahtaa. Jokainen askel saa veden koskettamaan kroppaani yhä ylempää ja ylempää. Ja jokainen kosketus saa mut kiljumaan kauhusta. 

Vesi on kylmää. Enemmän kuin kylmää. Se pistelee ihoa joka puolelta ja saa pääni turraksi. Edes takaisin liikkuneet ajatukset jumiutuvat paikalleen. En tunne mitään muuta kuin pakokauhua. 

Ja sitten joku kohoaa aallokosta viereeni. Matiaksen hiuksista lentelee vesipisaroita ja sen sormet puristavat kämmentäni. 

- Pärjäätkö sä? se kysyy ja yleensä niin eloisissa silmissä välähtää jotain. 

Tärisen. Kylmästä ja pelosta. Mutta jokainen katse, jonka Matias kohdistaa silmiini saa lämmön leviämään sisälläni niin vaarallisen voimakkaana, että olen hukkua siihen tunteeseen. 

Miten kukaan voi olla kaiken sen jälkeen tuollainen minulle. 

Nyökkään ja suljen samantien silmäni sillä suuri aalto paiskaantuu samalla hetkellä meitä kohti ja saa meidät vetäytymään muutaman metrin lähemmäksi rantaa. Matias ei kuitenkaan päästä hetkeksikään kädestäni irti. 

- Mennäänkö? se kysyy ja huitaisee kädellään pyyhkeidemme suuntaan. 

- Ei vielä, sanon omaksi ja Matiaksen yllätykseksi. 

- Haluan kerran sukeltaa. 

Ja se kaikki on juuri niin ihmeellistä kuin Matias on hetki aiemmin sanonut. Sitä tuntee todella elävänsä. Olevansa hetkellisesti yhtä veden kanssa. Ja kauhoessani viimein käsilläni kohti pintaa ja kyynelten kadotessa aallokon mukaan, olen melkein varma, että suru on viimein hellittämässä otettaan ja antamassa tilaa jollekin uudelle, ihmeelliselle ja valtavalle tunteelle, joka saa sydämeni miltein pakahtumaan rintaan.