varjele kaikelta pahalta #50 (Matias)

Paiskaan takakontin kiinni ja istun kuskinpaikalle, joka on sillä hetkellä ainoa tyhjä tila koko autossa. Reissun alussa koko porukan tavarat olivat olleet siistissä rivissä takakontissa, mutta päivien edetessä kellään ei ollut ollut enää kiinnostusta pakata purkamisen jälkeen kamppeitaan niin tarkkaan kuin ensimmäisellä kerralla. Homma oli niin sanotusti levinnyt käsiin.

- Haittaako, jos mä nukun hetken aikaa? Lili kysyy ja kääntyy vilkaisemaan mua. 

Jotenkin olemme usein ajautuneet istumaan autossa vierekkäisillä paikoilla. Toiset ovat kai yhteisestä sopimuksesta päättäneet antaa meille edes hieman omaa tilaa, vaikka yksityisyyttä sen sijaan on melkein mahdotonta saada, kun niin monta korvaparia kuuntelee tarkkaavaisena takapenkillä. 

- Nuku vaan. Mä kyllä herätän sut sitten, jos kaipaan juttuseuraa, sanon sille ja yritän hymyillä lempeästi, vaikka samaan aikaan sydämessäni vihlaisee kivusta. 

Lili nojautuu ikkunaa vasten ja painaa silmänsä kiinni. Muut takapenkillä tekevät samoin. 

En jaksaisi sitä, että jokainen ajatukseni liittyy sillä hetkellä Liliin. Sen kasvoihin, jotka näyttävät niin levollisilta sen nukkuessa. Sen siroihin ja pieniin käsiin, joista haluaisin pitää kiinni. Sen hymyyn, joka saa joka ikinen kerta mut virnuilemaan typerästi ja joudun kääntämään katseeni hetkeksi pois, etten vaikuttaisi idiootilta. 

Mutta ehkä kuitenkin pahinta on pelko. Pelko, että annan itseni elätellä liikaa toivoa. Että annan sydämeni rakastaa, vaikka en voi yhtään tietää, onko toisen sydämessä tilaa rakkaudelle. 

Tiedän, että Lili on kuin särkyvää lasia. Yksikin sana voi rikkoa kaiken. Luottamuksen tai ystävyyden. Tai mikä pahinta, ehkä jopa mielenterveyden. 

Haluaisin luvata sille, että kaikki järjestyy. Että on vain ajan kysymys, kun kipu, jota se kantaa mukanaan, väistyy. Että mä seison sen rinnalla, mitä ikinä se elämässään tulisikaan kohtaamaan. Että mä lupaisin rakastaa myötä- ja vastamäissä. 

Ja kuitenkaan en voi tehdä niin. En voi luvata, että tunteet, jotka vellovat sisälläni, eivät koskaan tule lakkaamaan. En voi luvata, että suru ei enää ikinä sumenna sen kauniita silmiä. En voi luvata, ettei Liliin enää koskaan satu.

Olen aavistanut, ettei Lili ole vielä valmis puhumaan meistä. Hetkittäin tuntuu, että se on jopa varma omista tunteistaan, mutta suurimmaksi osaksi näyttää siltä, ettei se tiedä itsekään, mihin suuntaan tämä kaikki on menossa. Jopa Julle sanoi, ettei suosittele mua kertomaan, mitä oikeasti ajattelen. Että välillä tuntuu, etten enää osaa kuvitella elämääni ilman sitä ihmistä. Että joka ikinen kerta kun vain ajattelen, että joku toinen saisi tuntea Lilin sydämen hakkaavan kämmentänsä vasten, olen musertua kivusta. 

Mutta en voi tehdä mitään. En mitään muuta kuin antaa aikaa.

Ehkä vielä jonain päivänä mun ei enää tarvitsekaan toivoa. Ehkä jonain päivänä toiveeni ovat muuttuneet todeksi.