varjele kaikelta pahalta #49

Kuuma höyry kohoaa trangian päälle asetellusta metallikulhosta, jonne olen huomaamattani kaatanut turhan paljon vettä.

- Hyvää huomenta punahilkka. Kuinka se maistuisi kahvitilkka?

Olen säikähtää Matiasta, joka on hiippaillut hiljaa taakseni ja toitottaa aamun ensimmäiset sanansa aivan korvani juuressa.

- Huomenta vaan sullekin, sanon niin tappavan tylsän kuuloisella äänellä kuin vain osaan. 

Matias kuitenkin hymyilee mulle lempeästi ja saa mut leppymään, vaikka olen hetken ajan ajatellut esittää sille ärsyyntynyttä.

Vai että punahilkka. 

Mitähän vielä.

Matias istahtaa viereeni kostealle kalliolle ja siristää silmiään tarkastellessaan jonnekin kaukaisuuteen.

Meri pauhaa alapuolellamme ja aallot paiskaantuvat rantakallioille jylisevän äänen säestyksellä. 

Puhurimainen tuuli oli koko yön saanut telttakankaan lepattamaan ja jättänyt kroppani kohmeeseen, vaikka olin puristanut makuupussia aina vain tiukemmin ja tiukemmin ympärilleni saadakseni edes hitusen lämpöä. Villasukat olivat olleet jälleen kerran hukassa. Varpaita oli kipristellyt kylmästä ja olin lopulta käärinyt t-paitani niiden ympärille.

Tihkusade yllättää meidät molemmat. Pienet, mutta jääkylmiltä tuntuvat pisarat tipahtelevat lempeästi käsilleni, kun viimein kaadan kahvin kahteen kuksaan ja ojennan niistä toista Matiakselle. Kätemme hipaisevat toisiaan. Se tapahtuu aivan hetkessä, mutta toisesta huokuva lämpö jää viipyilemään iholleni. 

Hörpin liian mustalta maistuvaa kahviani samalla kun yritän koota ajatuksiani. 

Kohtasimme toisemme viikko sitten kuukausien jälkeen. Matias tarttui käteeni isossa teltassa ja pakotti meidät viimein puhumaan toisillemme. En olisi varmaankaan itse ikinä kyennyt tekemään samaa. Olin ollut niin varma, että Matias oli jo lakannut ajattelemasta minua. 

- Lili? 

Matiaksen ääni on hukkua tuulen alle. 

Vilkaisen vieressäni istuvaa tyyppiä, jonka jokainen sana saa sydämeni hakkaamaan niin lujaa, että toisinaan pelkään sen repeävän ulos rinnastani. 

- Mennäänkö uimaan? Matias kysyy, eikä ilmekään värähdä sen kasvoilla. 

Yritän ottaa siitä selkoa. Ymmärtää, pilaileeko se vain mun kustannuksella.

Kuka hullu haluaa mennä uimaan tällä säällä. 

- Sä et ole tosissasi. Ethän? kysyn ja toivon enemmän kuin mitään, että Matias purskahtaisi nauruun ja kertoisi vitsailevansa.

- Mieti, miten mahtavaa se olisi. Tuntisi ainakin olevansa elossa. 

Lasken käden Matiaksen olkapäälle. 

- Sä et saa mennä. Entä jos et jaksa uida? En kestä, jos menetän sutkin... 

Matias siirtää hellästi silmille valahtaneen piponi takaisin oikealle paikalleen ja rutistaa minut itseään vasten. 

- Et sä mua menetä. Mä olen jo iso poika ja osaan huolehtia itsestäni, se sanoo ja virnistää niin suloisesti, että jokin sisälläni tekee kuperkeikkaa pelkästä onnesta. 

- Oikeasti Lili. Tää on sellainen kerran elämässä kokemus. Jäämeri, aallot ja auringonnousu. Mitä muuta ihminen vois vielä haluta?

Irrottaudun Matiaksen otteesta ja suljen hetkeksi silmäni, vaikka jokainen osa kehostani haluaisi pitää siitä ihmisestä kiinni. 

- Mä kadun tätä varmaan koko loppu elämäni, jos mua kohta edes enää on, mutta mä tulen. En siksi, että haluaisin, vaan siksi, että mä en kestä jäädä tänne yksin venaamaan tuletko sä takaisin vai et. 

- Lili ei sun oikeasti tarvitse. Ei mulla ole hätää, Matias sanoo rauhallisella äänellä. 

- Ehkä ei, mutta mä jokatapauksessa päätin, että tulen, sanon ja yritän saada itsenikin vakuuttumaan sanoistani. 

Enää ei ole mahdollisuutta perääntyä. 

- Viisi minuuttia ja nähdään tuolla rannassa, Matias huikkaa vielä noustuaan jo ylös ja käveltyään kohti kauempana nököttävää telttaa, jonka uumenissa Severi ja Julle vielä vetelevät hirsiä autuaan tietämättöminä siitä, mitä me kaksi meinataan kohta tehdä. 

Vedän takanani olevan teltan vetoketjun auki ja kömmin sisään. Aada ja Maiju nukkuvat edelleen. Kumpikaan ei edes hievahda, kun riisun kaiken ylimääräisen pois päältäni ja puen urheiluliivit ja shortsit ylleni. Heitellessäni vaatekerrastoja rinkkani viereen, alan jo hytistä kylmästä. 

Tekisin melkein mitä vain, että pääsisin hetken kuluttua saunaan ja voisin juoda kuumaa kaakaota kermavaahdon kera. 

Matias seisoo jo rantahietikolla laskeutuessani liukkaita kiviä pitkin sen luokse. 

Lasken pyyhkeen mytyksi kallioseinämän viereen ja juoksen mereen ilman, että Matias kerkeää edes liikahtaa. Jokainen askel saa veden koskettamaan kroppaani yhä ylempää ja ylempää. Ja jokainen kosketus saa mut kiljumaan kauhusta. 

Vesi on kylmää. Enemmän kuin kylmää. Se pistelee ihoa joka puolelta ja saa pääni turraksi. Edes takaisin liikkuneet ajatukset jumiutuvat paikalleen. En tunne mitään muuta kuin pakokauhua. 

Ja sitten joku kohoaa aallokosta viereeni. Matiaksen hiuksista lentelee vesipisaroita ja sen sormet puristavat kämmentäni. 

- Pärjäätkö sä? se kysyy ja yleensä niin eloisissa silmissä välähtää jotain. 

Tärisen. Kylmästä ja pelosta. Mutta jokainen katse, jonka Matias kohdistaa silmiini saa lämmön leviämään sisälläni niin vaarallisen voimakkaana, että olen hukkua siihen tunteeseen. 

Miten kukaan voi olla kaiken sen jälkeen tuollainen minulle. 

Nyökkään ja suljen samantien silmäni sillä suuri aalto paiskaantuu samalla hetkellä meitä kohti ja saa meidät vetäytymään muutaman metrin lähemmäksi rantaa. Matias ei kuitenkaan päästä hetkeksikään kädestäni irti. 

- Mennäänkö? se kysyy ja huitaisee kädellään pyyhkeidemme suuntaan. 

- Ei vielä, sanon omaksi ja Matiaksen yllätykseksi. 

- Haluan kerran sukeltaa. 

Ja se kaikki on juuri niin ihmeellistä kuin Matias on hetki aiemmin sanonut. Sitä tuntee todella elävänsä. Olevansa hetkellisesti yhtä veden kanssa. Ja kauhoessani viimein käsilläni kohti pintaa ja kyynelten kadotessa aallokon mukaan, olen melkein varma, että suru on viimein hellittämässä otettaan ja antamassa tilaa jollekin uudelle, ihmeelliselle ja valtavalle tunteelle, joka saa sydämeni miltein pakahtumaan rintaan.