en ikinä luovuta

Katselen itseäni peilistä samalla kun hiussuortuvat putoilevat lattialle. Silmät kostuvat ensin. Sitten kyyneleet saavat mut nieleskelemään ja haukkomaan henkeäni. Kipu. Mä en pysty edes kuvailemaan sitä.

Leukemia. Se on mun diagnoosi. Verisyöpä. Hoitokeinoja on, mutta niiden toimivuudesta ei tiedetä. 

Äidin käsi tärisee. Se näyttää just siltä, että se koittaa pysyä vahvana ihan vaan mun vuoksi. Sen mielestä mä olen varmaan aina sen pikkutyttö, vaikka kasvaisin kuinka vanhaksi tahansa.

Illalla hoitaja antaa mulle kipulääkkeitä. Mua oksettaa ja pyörryttää. Eniten mä pelkään kuolemaa. En varmaan vaan oo valmis kohtaamaan sitä. Ei kenenkään nuoren kuuluis kuolla. Enhän mä ole kerennyt edes elää vielä.

Radiosta kuuluu iltahartaus. Juontaja kertoo papin nimen, mutta se menee multa ohi. Siinä puhutaan miten jokaisella ihmisellä on oma suojelusenkeli. Onkohan mullakin sellainen?

Seuraavana päivänä mut viedään leikkaussaliin. Sitä ennen mä saan unilääkkeitä ja vajoan hetkessä tiedottomuuteen. Äidin käsi. Puristan sitä siihen asti kunnes mun käsi valahtaa veltoksi.

Herään siihen, että mun ympärillä on kirkasta. Kuulen hiljaista harpun soittoa. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen en tunne kipua. Tuntuu niinku mä leijuisin. On kevyt olo. 

Naurava lapsi juoksee mun edestä. Kuulen miten sen äiti toruu sitä. Mä katselen hämilläni ympärilleni ja mietin missä mä oikein olen. 

Poika puhuu mulle taivaasta. Se sanoo, ettei mulla ole enää koskaan kipuja. Mua itkettää. Tiedän, että äiti ja isä itkee mun sairaalasängyn vierellä ja silittää mun poskea. Toivon, että ne aina tietää mun rakastavan niitä. Sitten mä kävelen pojan vierellä puron reunalle ja heiluttelen varpaita kylmässä vedessä.

Teksti, joka syntyi kymmenessä minuutissa lukemani kirjan herättämien ajatusten kautta.