lauantai 28. joulukuuta 2019

yhteen punotut #10

Suttaan lyijykynällä vihkon reunaa niin kauan, että lopulta terä katkeaa ja kynää tiukasti puristanut nyrkki jysähtää pulpettiin. Tiedän Tylerin katselevan minua luokan toisesta päästä. Hän on aina valmis tukemaan minua. Myös silloinkin, kun minä olen ollut se, joka on toiminut väärin. Tiedän, mitä hän juuri nyt sanoisi - Abbie hengitä.
Ja minä hengitän. Sisään ja ulos. Yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta sisälläni kytenyt paniikkikohtauksen tunne hälvenee.
Kohotan katseeni Tyleriin ja huomaan hänen hymyilevän.
- Niin sitä pitää, Abbie.
Annan hymyn levitä kasvoilleni ja yritän keskittyä opettajan luentoon keskiajan ihmisten elintavoista, vaikka todellisuudessa ajatukseni ovat aivan muualla.
Viimeinkin kello pärähtää soimaan ja alan vimmaisesti keräämään tavaroita syliini aikomuksenani viedä ne lokerolleni.
- Abigail?
Keskeytän kynien tunkemisen penaaliin ja käännyn kohti opettajaa, joka on ilmestynyt huomaamattani pulpettini toiselle puolelle.
- Niin?
- Olen vähän huolissani sinun arvosanoistasi. Tällä menolla repuutat vielä kurssisi, etkä läpäise päätöskoetta.
En yritä puolustella, enkä edes heittää muutamaa valkoista valhetta.
- Tiedän, että sinulla on ollut viime aikoina vaikeaa, etkä siksi ole jaksanut samalla tavalla kuin aiemmin, mutta jos panostaisit hiukan enemmän opiskeluihisi, pärjäisit hienosti. Sinulla olisi niin hyvät mahdollisuudet päästä haluamaasi yliopistoon.
Tyydyn vain nyökkäämään, nostan viimeisetkin tavarat pulpetilta ja kävelen ulos luokasta. Tyler nojailee käytävän seinään ja kohottautuu huomatessaan minun liittyvän hänen seuraansa.
- Heitänkö sinut kotiin?
- Kyllä kiitos, sanon ja hymyilen kiitollisena hänelle. 
Yritän pysyä Tylerin tahdissa hänen harppoessaan jättimäisiä askelia koulun käytävällä. Aurinko porottaa parkkipaikalle, mutta tyydyn vain vilkaisemaan taivaalle ennen kuin painan oven perässäni kiinni.
- Entä jos..?
- En usko. Ensinnäkin eikö juuri hän pyytänyt sinua lupaamaan, ettet enää katoaisi? Epäilen, ettäkö hän jättäisi sinut jonkun tapaamansa tyypin jälkeen. Sinua ei ole helppo unohtaa Abbie. Yritä muistaa se.
Haluaisin halata Tyleriä ihan vain siitä syystä, että hän tietää aina tasan tarkkaan, mitä ajan takaa. Hänen kanssaan on niin helppo olla.
- Aiotko mennä häntä vastaan lentokentälle? Tyler lopulta kysyy.
- En tiedä. Kai hän toivoo, että tulisin, mumisen hiljaa.
- Tietysti hän toivoo. Minä ainakin toivoisin, jos olisin hän.
- Hän on saattanut muuttua.
- Niin sinäkin. Kaikki me muutumme. Mutta Abbie, se on vain kuukausi. Ei siinä ajassa kerkeä tapahtua mitään ihmeellistä.
- Eipä kai..
Tyler pysähtyy.
- Mitä sinä oikeastaan pelkäät?
Haluaisin sanoa, että kaikkea. Ja toisaalta en mitään.
- Mitä jos tästä ei vain tule mitään?
Tyler rutistaa minut syliinsä ja painaudun häntä vasten.
- Se on yhtä mahdollista kuin se, että siitä tulee jotain. Tunteet menevät ja tulevat. Toisinaan ne pysyvät pidempään ja hiipuvat kuitenkin lopulta hiljalleen pois. Ja joskus käy niin, että ne pysyvät ja vain vahvistuvat päivä päivältä. Tärkeintä on, että kuuntelee omaa sydäntään ja toimii sen mukaan. Jos rakastaa jotain ihmistä, silloin täytyy uskaltaa rakastaa koko sydämellään, eikä saa jättää takaporttia auki, jolloin jää miettimään, olisiko jotain parempaa saatavilla.
En tiedä, mitä sanoa. Tyler on juuri osannut pukea sanoiksi sen kaiken, mitä minun kuuluukin kuulla. Sisälläni kytenyt epävarmuuden tunne kaikkoaa.
- Teidän kannattaa varmaan puhua näistä mahdollisimman pian, Tyler huomauttaa.
- Niin varmaan täytyy. 
Irrottaudun Tylerin otteesta ja lähden kävelemään hänen autoaan kohti. Enää muutama päivä ja Nolan tulee takaisin. Ja jo pelkkä hänen nimensä ajattelu saa sydämeni hakkaamaan rinnassani. 

tiistai 17. joulukuuta 2019

hiljaisuus

sinun äänesi saa kyyneleet valumaan poskilleni.
miten olenkaan ikävöinyt sitä.
ja meitä.

ja vaikka hiljaisuus venyy minuuteiksi,
tunnen olevani ehyempi kuin aikoihin.
ajatus, että olet siinä hetkessä
juuri minua varten,
tekee minut äärettömän onnelliseksi.

maanantai 9. joulukuuta 2019

särkynyt sielu

Sinä kesänä katselin, miten vihreät taimet kasvoivat hiljalleen korsiksi, joiden varret kohosivat kurkotellen kohti taivaan rajaa. Niiden suojassa peuraäiti imettäisi poikasiaan ja minä juoksisin sydämenlyöntieni tahtiin tuntien kostean mullan jalkapohjieni alla. Antaisin tuulen tarttua mekkoni helmaan ja kuljettaa viileitä väreitä ihoani pitkin. Siristelisin silmiäni auringossa ja kuuntelisin lintujen siipien kahinaa niiden noustessa lentoon askelteni tieltä. Kadotessani muulta maailmalta, elämä pysähtyisi hetkellisesti ja kellon viisarit lakkaisivat liikkumasta. 

Silloin pysähtyisin ja kohottaisin katseeni edessäni avautuvan polun päähän, joka jatkuisi silmänkantamattomiin. Sydämeni pyristelisi ulos rinnastani ja kristallimaiset kyyneleet kohoaisivat silmiini. Lämmin tunne valuisi kurkustani alas kullan lailla, jähmettäen sen särkyneen sieluni ympärille. Valo ja varjot leikkisivät kasvoillasi lähestyessäsi minua. Maa keinahtelisi allamme. Heleän ruusunpunaiset huulesi kaartuisivat hymyyn. Näkisin vain ja ainoastaan sinut. En haavoja, jotka olen iskenyt sinuun. En sanoja, jotka olen polttanut ihoosi. En tekoja, joiden vuoksi olemme lakanneet uskomasta rakkauteen.

Kätesi hakeutuisi omaani. Antaisit minun käpertyä viljalta tuoksuvaa paitaasi vasten. Aurinko laskisi silmiemme edessä hehkuvan punaisena. Sisälläni kasvaisi vehrein verso, joka saisi osansa onnestamme. Ihastelisimme sen pikkiriikkisiä sormia ja mutrulle käynyttä suuta. Lupaisimme rakastaa - myötä- ja vastoinkäymisissä.