särkynyt sielu

Sinä kesänä katselin, miten vihreät taimet kasvoivat hiljalleen korsiksi, joiden varret kohosivat kurkotellen kohti taivaan rajaa. Niiden suojassa peuraäiti imettäisi poikasiaan ja minä juoksisin sydämenlyöntieni tahtiin tuntien kostean mullan jalkapohjieni alla. Antaisin tuulen tarttua mekkoni helmaan ja kuljettaa viileitä väreitä ihoani pitkin. Siristelisin silmiäni auringossa ja kuuntelisin lintujen siipien kahinaa niiden noustessa lentoon askelteni tieltä. Kadotessani muulta maailmalta, elämä pysähtyisi hetkellisesti ja kellon viisarit lakkaisivat liikkumasta. 

Silloin pysähtyisin ja kohottaisin katseeni edessäni avautuvan polun päähän, joka jatkuisi silmänkantamattomiin. Sydämeni pyristelisi ulos rinnastani ja kristallimaiset kyyneleet kohoaisivat silmiini. Lämmin tunne valuisi kurkustani alas kullan lailla, jähmettäen sen särkyneen sieluni ympärille. Valo ja varjot leikkisivät kasvoillasi lähestyessäsi minua. Maa keinahtelisi allamme. Heleän ruusunpunaiset huulesi kaartuisivat hymyyn. Näkisin vain ja ainoastaan sinut. En haavoja, jotka olen iskenyt sinuun. En sanoja, jotka olen polttanut ihoosi. En tekoja, joiden vuoksi olemme lakanneet uskomasta rakkauteen.

Kätesi hakeutuisi omaani. Antaisit minun käpertyä viljalta tuoksuvaa paitaasi vasten. Aurinko laskisi silmiemme edessä hehkuvan punaisena. Sisälläni kasvaisi vehrein verso, joka saisi osansa onnestamme. Ihastelisimme sen pikkiriikkisiä sormia ja mutrulle käynyttä suuta. Lupaisimme rakastaa - myötä- ja vastoinkäymisissä.