toisinaan sitä on pahin vihollinen itselleen

Oon kipuillut elämästäni monta vuotta olemalla hukassa. Yläasteella oli päiviä, kun tuntui, etten jaksa enää elää. Koin olevani arvoton. En ollut omasta mielestä kaunis. En tuntenut oloani hyväksi minkäänlaisissa vaatteissa. Olin äärettömän yksinäinen ja väsynyt. Mieli oli sairas ja täynnä ajatuksia, joita en uskaltanut myöntää ääneen. Pelkäsin enemmän totuuden myöntämistä ja avunsaantia kuin sitä, että palaisin pikkuhiljaa loppuun. En halunnut kenenkään kokevan syyllisyyttä mun olosta. Syytin kuitenkin itseä. En ollut tarpeeksi hyvä tyyppi, jotta mun seura olisi kiinnostanut. En riittävän hyvä ystävä, etteikö mua olisi voinut hylätä. Kadotin oman identiteettini. En enää tiennyt, kuka on Matilda. Tai millainen ihminen hän on. Oli vain mun äänellä sanotut sanat, jotka eivät olleet totta, mutta joihin silti uskoin. Toisinaan sitä on pahin vihollinen itselleen.

Oon edelleen hukassa, vaikka nää vuodet ovat kasvattaneet ja koulineet musta uudelleen ihmistä, joka uskaltaa nykyään luottaa ihmisiin. Enää en mieti, että millainen ihminen toivoisin joskus olevani. Että osaisin jälleen hymyillä ja nauraa aidosta ilosta ja onnesta. Vahvuutta on uskaltaa kohdata omat pelkonsa ja ylittää ne. Vahvuutta on myös myöntää olevansa aika hajalla.

Joskus toivon, että voisin sanoa mua satuttaneille ihmisille, että mä ymmärrän, miksi ne teki niin, vaikka en aina jaksakaan ymmärtää. Ja sanoisin myös, että mä olen antanut anteeksi. Miksi muistella pahaa pahalla.