torstai 7. marraskuuta 2019

seilaan

Makaan myttynä peiton alla. Kastelen yömekkoni kyynelillä. Ajatukset ovat pelkkää sohjoa. Olen yhtä sekaisin kuin ensimmäinen oma huoneeni yleensä oli. Haluaisin itkeä silmät päästäni ja lausua ne pelkäämäni sanat - entä jos mä en kohta enää jaksa? ja toisaalta antaisin mitä vain siitä hyvästä, että voisin vastata ihmisten kysymyksiin  - mulla menee hyvin. olen onnellinen.

Tuntuu, että edessä oleva tie muuttuu risteykseksi, josta jakaantuu polkuja joka ikiseen suuntaan. Pyörin ympyrää, kun en tiedä minne mennä. Miten samaan aikaan voi tuntua siltä, että jaksaisin nähdä kavereita, kirjoittaa kirjaa ja etsiä töitä, ja sitten taas pyörin hereillä pitkälle yöhön ja tuntuu kuin en kykenisi enää mihinkään.
Ja miten voi haluta omaa tilaa ja yksin oloa, ja sitä saadessaan tuntea ääretöntä yksinäisyyttä. 

- mihin kouluun ajattelit hakea? 
- mikä susta tulee isona? 
Seilaan merellä saavuttamatta yhtäkään rantaa, johon voisin sitoa köydet kiinni. Viimeisen kuukauden olen vetänyt oman jaksamisen äärirajoille. Yritin selvitä, vaikken aina olisi jaksanut edes nousta sängystä. Menin töihin. Tein koulutehtäviä. Juoksin. Näin ihmisiä. Joinakin päivinä vain itkin uupumistani ja ikävääni, jolle ei tunnu olevan loppua. 

Yritän antaa aikaa itselleni. Vielä ei tarvitse kyetä muuhun kuin elämiseen. Sitten vasta työt ja koulu. Tärkeintä on, että alan jaksaa paremmin. Onneksi tänään katsoessani itseäni peilistä, kasvoiltani heijastui onnellisuus, jota en ole nähnyt ikuisuuksiin. Se tuo toivoa, että kyllä kaikki järjestyy ajallaan. Pienin hatarin askelin eteenpäin. 

6 kommenttia:

  1. Tsemppiä! Kaikki varmasti järjestyy aikanaan, ei tarvitse kiirehtiä sen suhteen ❤

    VastaaPoista
  2. Hirveesti voimia sulle! Varmasti tulee vielä päivä ku voit ihan vilpittömästi vastata kysymykseen olevas onnellinen ❤️

    VastaaPoista
  3. Paljon tsemppiä!��

    VastaaPoista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤