yhteen punotut #9

Takakontti naksahtaa kiinni ja kohta Jaden ilmestyy istumaan pelkääjänpaikalle. Tämä on niitä harvoja kertoja, kun minä ajan ja hän istuu kyydissä. Jadenin ei tarvitse sanoa mitään. Tiedän, ettei hän kykene ajamaan siinä mielentilassa.

Keskityn ajamiseen, vaikka mielessäni lauseet pyörivät edestakaisin. On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin sanoa, mutten tiedä mistä aloittaa.

Jaden. Minä. Rakastan. Sinua.

Ne sanat tuntuvat liian voimakkailta. Kumpikaan meistä ei ole vielä rohjennut sanoa niitä ääneen. Välillä minun on vaikea ymmärtää, miksi ihmisten on niin paljon helpompi valehdella kuin puhua asioista, jotka ovat täyttä totta.

Ojennan kolikot tunkkaisessa kopissa istuvalle miehelle, joka tuijottaa minua likaisten silmälasiensa takaa. Jaden tuijottaa edelleen ikkunasta ulos lasittuneella katseellaan. Hipaisen hänen kämmentään, jolloin Jaden kääntyy vilkaisemaan minua. Hänen kasvoillaan käy hymy, vaikka tiedän, että se on kaukana hänen olotilastaan.

- Kaikki menee hyvin. Ihan varmasti menee, sanon kiihdyttäessäni auton jälleen vauhtiin moottoritiellä.

- Abb. Tiedän, että yrität vain auttaa, mutta ei se välttämättä mene niin kuin elokuvissa. Äiti voi hyvin olla ihan samanlainen kuin silloin, kun olin lapsi.

Tihkusade yltyy. Vesipisaroiden rummuttaessa auton kattoa ja ikkunoita, yritän saada ajatukseni rauhoittumaan. En ole kertonut Jadenille, miten paljon pelkään hänen lähtöään. Mitä jos hän ei tule takaisin. Mitä jos hän jääkin äitinsä luokse asumaan. Tai vielä pahempaa. Tutustuu johonkin uuteen tyttöön, joka on kauniimpi ja viisaampi ja mukavampi ja älykkäämpi...

- Abbie herätys. Meidän pitää kääntyä tästä.

Nostan vilkun ja vaihdan kaistaa. Edessä häämöttäneet kilometrit ovat muuttuneet metreiksi. Näen jo lentokentän pitkälle ulottuvat parkkipaikat ja koneen, joka on juuri noussut ilmaan. Olen melko varma siitä, että saatan kohta lakata hengittämästä. Tunnen jo miten kurkkuuni noussut pala pistää minut nieleskelemään yhä uudelleen ja uudelleen.

Sammutan auton ja irrotan avaimet virtalukosta. Nostan hupun päähäni ja astun ovesta ulos. Taivaalla pilkottanut aurinko on hävinnyt tummanpuhuvien pilvien taakse. Näkyvyyttä ei juurikaan ole. Näen vain muutamia metrejä eteenpäin. Jaden nostaa matkalaukut ja lähdemme vieretysten kulkemaan kohti hissiä, joka vie meidät lähtöterminaaliin.

Jaden saa passinsa takaisin ja kiittää lähtöselvityksessä olevaa työntekijää. Hetki, jota olen koittanut olla ajattelematta, on käsillä. Jaden kaappaa minut syliinsä. Rutistaa tiukasti ja painaa päänsä olkapäälleni. Tunnen hänen huulien hipaisevan korvaani. Sitten poskea. Sanoja ei tarvita. Sitten liian pitkän ajan kuluttua hänen pehmeät huulensa ovat huulillani ja tunnen väristyksen kulkevan pitkin kehoani päästä varpaisiin.

- Abbie, hän sanoo hiljaa.

- Jaden? kuiskaan kysyvästi.

- Tiedäthän sinä, että..

Hiljennän hänet kädelläni. Hän ei ole valmis. Enkä ole minäkään.

- Kyllä minä tiedän, sanon ja hymyilen hänelle, vaikka silmiini kihonneet kyyneleet saavatkin kasvojeni ilmeen vääristymään.

Jaden pyyhkii kyyneleeni ja kääntyy lähteäkseen. Tartun hänen paidastaan kiinni ja vedän hänet lähelleni. Vielä hetken imen hänen tuoksuaan sisälleni, sillä en halua unohtaa.

- Pärjäile ja pidä hauskaa.

Sitten katselen, miten hän ottaa viimeiset askeleet kohti liukuportaita ja häviää ihmisten sekaan, kyynelten valuessa vuolaina poskilleni.