torstai 28. huhtikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #68 (Julle)

Helsinki on herännyt pitkältä tuntuneen talven jälkeen eloon, kun muutamia viikkoja sitten kadut peittänyt likaiseksi värjääntynyt lumi on sulanut pois ja nurmikko on ruennut jälleen vihertämään. Ravintolat ovat tuoneet ulos terassikalusteet ja musiikki kaikuu rakennuksien seinistä toisiin, kun osa ihmisistä tanssahtelee pienessä hiprakassa lasi kuohuvaa toisessa kädessä ja puhelin toisessa.
Muutama vuosi sitten olisin ollut vielä yksi heistä.
Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Minua ei saisi heidän seurakseen edes maksamalla. 
Työnnyn ihmismassan läpi seuraavalle kadulle, joka ammottaa vastapainoksi tyhjyydellään. Mietin, miten ihminen voi tässä seisoessaan kokea yksinäisyyden tunnetta, jos sattuu seuraamaan viereisen kadun menoa. Siinä tapauksessa vain, jos se on jotain, mitä sydämessään kaipaa. Itse satun kaipaamaan jonnekin ihan muualle. 
Kohta on kesäkuu, jonka kohdalta kalenteri on täyttynyt kaiken maailman tapahtumilla ja työjutuilla. Kesäkuu, jolloin sisällä ollut tyhjyyden tunne vihdoin taas täyttyy hetkeksi ja hiipuu sitten hiljalleen pois. 
Kiihdytän askeliani tuulen vireen hipaistessa kasvojani. Meri näkyy jo viimeisten kerrostalojen takaa. 
Tästä on tullut vakiopaikka silloin kun kaipaan rauhaa ja ajatusten tyhjentämistä. Kun tuntuu, että on pakko saada hetki hengähtää ja vain kuunnella, miten aallot pauhaavat kallioita vasten tai vaihtoehtoisesti lipuvat hiljalleen rantaan. 
Tällä kertaa en ole kuitenkaan yksin.
Lili istuu valkoiseen vilttiin kääriytyneenä kallionkielekkeellä, josta osa nuoremmista hurjapäistä hyppii veteen. Pudotus ei ole kuin muutamia metrejä, mutta jostain syystä olen aina kammoksunut hyppäämistä veteen, jonka pinnan alle en kykene näkemään.
- Sä tulit, se sanoo hymyillen ja ojentaa kättään tervehdykseen. 
- Tietysti, vastaan sille ja virnistän perään.
- Tuntuuko sustakin siltä, että täällä pystyy elämään jotenkin paremmin hetkessä? Että unohtaa oikeastaan sen, miksi tuli tai miksi pitäisi lähteä, Lili kysyy ja siirtää katseensa horisonttiin, jossa aurinko näyttäytyy helottavan punaisena pilvimassan välissä.
Nyökkään.
Toisinaan Lilin ajatukset näyttävät kulkevan samaa rataa omieni kanssa. 
Olen alkanut kiinnittää huomiota, että meissä on yllättävän paljon yhteistä. Jotain herkkyyttä. Aistimme ympärillämme olevien ihmisten tunnetiloja. Kuormitumme toisten pahasta olosta. Tarvitsemme paljon omaa tilaa ja aikaa. Ja kaiken lisäksi näemme maailmassa paljon kauniita yksityiskohtia. 
Ehkä juuri siksi sen kanssa on niin helppo olla. Ei tule tarvetta selitellä omia kokemuksia tai ajatuksia.
- Oletko sä tulossa Siljan rippijuhliin?
Kysymys tulee niin yllättäen, että en saa heti vastattua. 
- Mitä sä kysyitkään?
Lili pudistelee turhautuneena päätään ja kysyy uudestaan - Niin, että olitko sä tulossa sinne siskos rippijuhliin?
- En tiedä. En tosiaan tiedä, vastaan rehellisesti. 
En ole juuri halunnut ajatella asiaa. 
Ja vaikka juhliin on enää vajaa viikko aikaa, en ole päässyt lopputuloksessa jahkailua pidemmälle.
Äiti oli välittänyt viestin Siljan puolesta. Sanonut, että olin tervetullut ja että isä varmasti suhtautuisi suopeasti, jos sattuisin saapumaan paikalle. 
Siihen oli helppo uskoa. Ei isä kehtaisi juhlissa rueta rähjäämään. 
- Taidan tietää, mitä sä mietit, Lili sanoo hiljaa ja hipaisee kevyesti olkapäätäni. 
- Jos sä vaan halua puhua niin mä olen tässä ja kuuntelen, se vielä jatkaa. 
Yritän asetella sanoja mielessäni, mutta kaikki tuntuu olevan pelkkää kiinnisaamatonta sohjoa.
- Sä et ole nähnyt isääsi sen jälkeen, kun se kävi sun luona, Lili toteaa ääneen. 
- Niin...
- Ja sä mietit, miltä susta itestäs tuntuis kohdata se nyt. Ja toisaalta taas, miten se ottais sut vastaan. Olisitko sen puolelta tervetullut.
- Kutakuinkin näin, sanon ja piirrän sormellani kalliolla olevaan hentoon hiekkavanaan aaltoja.
- No ootko sä miettinyt sitä siltä kantilta, että mitä Silja ajattelis, jos sä et tuliskaan? Sehän se sut sinne alunperin pyysi vai mitä?
Nostan katseeni kallion pinnasta ja kohtaan Lilin kysyvän ilmeen. 
- Sehän se tässä pahinta onkin. Että jos en mene, aiheutan sille pettymyksen. Ja jos menen, en tiedä kumpi pettyy enemmän. Isä vai minä.
Lili puree vaistomaisesti huultaan. Se tekee sitä yleensä silloin, kun se on syvissä ajatuksissaan tai erittäin stressaantunut. 
- Mä vähän luulen, että sun isän suhtautuminen suhun on muuttunut tässä viimeisten kuukausien aikana. Ja sekin tekee paljon, että sillä on lääkitys. Tunteet ei mee pelkästään äärilaidasta toiseen vaan se oikeesti kerkee ajatellakin, mitä sen pään sisällä tapahtuu.
- Ehkä niin, sanon epäillen ja jatkan sitten - Mutta mistä sä voit tietää, mitä se ihan rehellisesti ajattelee minusta? Entä jos se vaan esittää, että kaikki on muka eri tavalla kuin ennen.
Lili kaivaa vesipullon repustaan ja hörppii siitä muutaman kulauksen.
- Tiedätkö mun on vähän vaikea uskoa tuota. Jos se ei olis muuttunut, se ei olis ikimaailmassa ilmestynyt sun ovelle pyytämään anteeksi. Ihminen, joka ei pysty näkemään omia virheitään, ei myöskään koskaan myönnä tehneensä niitä.
Hiljaisuus.
Vaimea laineiden liplatus kaikuu kallioseinämiä pitkin ja muutama lokki kirkuu jossain kaukaisuudessa.
- Ihan tosi, Julle...
Tiedän, mihin Lili pyrkii. 
Se yrittää kaikin mahdollisin keinoin saada mut uskomaan, että isässä on jotain hyvää. 
Ja mä en tiedä, uskonko mä siihen.
Uskonko, että on olemassa mahdollisuus sille, että kaikki voisi olla toisin. Tai ehkä ei kaikki, mutta jotkin asiat. Että elämä voisi olla erilaista kuin nyt. Parempaa.
- Lili sä et tunne isää. Sä et tiedä, millainen se osaa olla.
- En mä väitäkään tuntevani, Lili sanoo ja haroo hiussuortuvaa, joka on irronnut pompulasta, jolla se on kiinnittänyt hiukset rennosti poninhännälle.
- Muista, että siellä on muitakin ihmisiä, kuten minä ja Matias. Ja tietysti sun äiti muut sisarukset Siljan lisäksi. Ja eikö teidän mummokin ollut tulossa? Ehkä se pistää sun isäs ruotuun, jos se ei osaa käyttäytyä. Matias on sanonut, että teidän isä ei uskalla uhmata sitä. Ehkä se vähän pelkää omaa äitiään, Lili vielä jatkaa ja hymyilee hyväntuulisesti.
Ja ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana muakin alkaa hymyilyttää. 
- Ritva on kyllä ihan huikee mummo. Semmonen räpätäti, mut maailman lempeimmällä sydämellä varustettuna. 
Ehkä mä en vielä löisi hanskoja tiskiin juhlien osalta. Ja mistä sitä tietäisi, jos jossain syvällä sisimmässään melkein löytämättömissä isä jopa odottaisikin näkevänsä minut. Poikansa, joka lapsena lauloi isänsä vierellä ihmiset kyyneliin.

Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun,
kierrän sen, onnen tuon sitten syliisi sun.

Pienoinen, sitä ei löydä kulkiessaan,
kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.

Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen,
syliis toisin ja pois sitä päästäisi en.

Pienoinen, se on piilossa sydämen vain,
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain.