tiistai 25. lokakuuta 2016

Sua vastaan kävelee tyttö, jonka ilme on kova. Se ei hymyile sulle. Ei tervehdi. Sä ajattelet sen olevan ylimielinen. Se sama tyttö kääntyy risteyksestä tyhjälle kadulle. Päästää naamion valahtamaan kasvoiltaan. Kyyneleet kastelee sen paidan. Sitä sattuu niin paljon.

Kaverit ajattelee, että sillä on hyvä itsetunto. Se painiskelee päivästä toiseen oman ulkonäkönsä ja puhumisiensa takia. Se tuntee alemmuuden tunnetta. Sillä on paska olo ja koulussa sitä ahdistaa. Aamulla valitut vaatteet ei tunnukaan enää koulussa hyviltä. Se ei tiedä mitä tehdä tulevaisuudessa. Se tuntee itsensä epäonnistujaksi, kun missään ei tunnu hyvältä. Koti ahdistaa. Koulu ahdistaa. Sitä väsyttää, muttei se vaan saa olla, ja nukkua. Nukkua sitä väsymystä pois.

Se herää aamulla. Torkuttaa kerran ja raahautuu sitten aamupalalle. Sitä ahdistaa. Uusi aamu, uusi päivä. Kun se ei enää osaa luottaa mihinkään tai keneenkään. Se ei pysty luottamaan edes omiin ystäviinsä. Sillä on hylkäämisen pelko. Niin moni on hylännyt sen. Ehkä mää oon vaan niin paska, se ajattelee, vaikka tietää hyvin itsekin, ettei asiat mene niin. Se tietää, ettei vika ole siinä. Mutta missä se on, jos ei hänessä itsessään.

Se itkee väsymykselle. Itkee itselleen, ja elämäntilanteelleen. Se itkee yksin omassa huoneessaan, jossa olo on irtonainen. Siitä tuntuu, ettei se kuulu sinnekään. Se itkee pimeässä. Itkee mielikuvituksen tuottamille asioille. Itkee itselleen. Se pelkää, ettei osaisi joskus enää hallita itseään. Se pelkää pimeää ja yksin olemista. Pelkää ikkunoita, joiden edessä ei ole verhoja.

Se ei osaa, eikä pysty kertomaan kellekään. Kukaan ei ymmärrä. Ei tarpeeksi. Se ei luota edes ammattiauttajiin, vaikka haaveilee itse joskus olevansa sellainen. Se antaa elämän mennä eteenpäin. Toi tulevaisuus sitten tullessaan mitä tahansa.


teksti on fiktiivinen 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

kipua

Ontto tunne sydämessä. Kipua ja surua, josta en pääse varmaan koskaan yli. Kyyneleet tulevat yllättäen. Muisto vie menneisyyteen. Siinä kävelen metsäpolulla. Vierellä kulkee kultainennoutaja. Niin paljon kipua. En haluaisi muistaa enempää, mutta muistot tulevat yksitellen. Vievät syvemmälle pimeään. Sattuu niin paljon. Antaisin melkein mitä tahansa, jos saisin ne hetket takaisin. Kyyneleet sumentavat silmät. On vaikea nähdä eteen. Miksi ihmisen pitää menettää jotain niin rakasta. Jotain mikä merkitsee enemmän kuin muut. Jotain mikä pitää kiinni elämässä. 

Hevosen harja liehuu tuulessa. Kova vauhti tyhjentää pään kipeistä ajatuksista. Saa unohtamaan elämän sen hetken ulkopuolella. On vain se luminen metsä ja täysikuu.

Taas ollaan ratsailla. Istutaan selässä ilman satulaa. Lumi sataa maahan valkoisina hiutaleina. Puhtaina. Mutta näen vain mustuuden. Pimeän taivaan. Synkät puut, jotka humisevat ympärillä.

Aika ei pysähdy. Seison vierellä. Pidän kiinni viimeiseen hetkeen asti. Hyvästit ovat liian vaikeat. Niin lopulliset. Käännän sille kaikelle selkäni ja annan kyynelten tulla. Millään ei ole enää merkitystä. On vain se toisen ymmärtävä katse, joka sanoo -Selviät. Et saa luovuttaa. 

Ja en luovuta. Vaikka kipu korventaa sisintä. Vaikka askeleet tuntuvat niin raskailta. Vaikka elämästä on lyhyen ajan hetkellä lähtenyt niin monta rakasta pois. 

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

masennus, ehkä?


Masennus muutti mua. Muutuin koko ajan vain huonompaan ja huonompaan suuntaan. Mä suutuin tosi herkästi. Jos joku asia ei mennyt niinku mä olisin sen halunnut menevän, syytin ittee aina kaikesta. Ennen rakastin piirtämistä, mutta yhtäkkiä aloin vihaamaan sitä. En kestänyt, että epäonnistuin jossain. Muutuin tosi hajamieliseksi. Jos äiti tai isä pyysi mua laittamaan tiskit tai viemään pyykit ulos kuivumaan, saatoin sanoa, et luen vaan tän sivun, tai teen ihan kohta, mutta lopulta kuitenkin vaan unohdin sen. Unohtelin tosi paljo asioita. En muistanut millon olin viimeksi syönyt, tai oliko koulusta tullut läksyä. Saatoin unohtaa, että seuraavana päivänä oli englannin sanakoe, tai että mun piti täyttää joku lappu opettajalle. Ehkä mun pää oli vaan niin täynnä, et sieltä oli pakko hävittää jotain. Välillä tuntu, niinku ois seilannu aalloilla myrskyisenä yönä. Päivät meni niin sumussa, että kun elin tiistaita, olikin jo torstai.

Kuuntelin aina katkerana niitä, jotka kerto niitten unelmia. Muistan, ku yhellä äidinkielen tunnilla opettaja käski meidän kertoo kaks suurinta unelmaa tai haavetta. Kun tuli mun vuoro, en keksinyt mitään. Mulla ei ollu tulevaisuutta, tai sitten mä en vaan nähnyt sitä. Tuntu liian pelottavalta ajatella, et millaista oma elämä vois olla kymmenen vuoden päästä.
     

Jossain vaihees harrastuksissa käyminen alko tuntumaan liian raskaalta. Yksitellen mä lopetin niitä. Vain muutamat jäi. Ne, joista en kehdannut vanhempien maksamisen takia jäädä pois. Tuli hirveen surkee ja epäonnistunut olo. Harrastusten jättäminen pois tuntu jotenki kaiken lopulta. Tuli sellanen olo, et en mä pystynyt tähänkään, mutta silti loppujen lopuks tuli vaan helpotus.

Aloin näkee itteni heikkona ja huonona. Näin muut tosi vahvoina ja onnellisina ihmisinä. Vertailin aina ittee muihin. Näytti, että muilla meni aina paremmin, ku mulla. Facebook kuvista loisti hymy. Oli seurustelevien parien kuvia. Oli sisarusten kanssa otettuja kuvia. Mun profiilikuvassa hymyilin. Hymyilin epäaitoa hymyä. Sellasta, jonka olin vaan tottunu vetämään kasvoille sillon, ku en halunnu et kukaan näkee mun sisälle.  

Silloisten kavereiden kans meni välit. En vaan enää jaksanut kysellä kuulumisia. Kotona tuntu, et vanhemmat halus mulla menevän huonosti. Tuntu, et ne ei koskaan sanonu mitään hyvää. Aina olin se laiska. Se, joka ei jaksanu tehä koskaan mitään. Se, joka yritti päästä mahdollisimman vähällä. Joskus, kun ei ahistanu, eikä tullut paha olo, siivosin keittiön tai olohuoneen. Keksin jotain juttuja, mistä vanhemmat yllättyis tai ilahtuis. Tuntu, et ne ei koskaan ees huomannu niitä juttuja. Koskaan ei tullut yhtäkään kiitoksen sanaa. Ei sitä vaan voinu sanoa, et siivouspäivinä tuli niin voimaton olo.  
Semmonen pahan olon ja ahdistuksen sekoitus. Ei sitä voinu selittää, että hampaitten pesu tai suihkussa käyminen tuntu päivän saavutuksilta. Tuli sellanen olo, niinku ne ois halunnu lytätä mun itsetuntoo, mutta ei sitä kyllä kovin paljoo alemmas ois voinu ees saada, niin syvällä se jo oli.

teksti on fiktiivinen

Moni ihminen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä masennukseen. Jos sun mieliala alkaa olemaan pitkään alhaalla ja elämä tuntuu menettäneen merkitysen, hae apua. Avun hakeminen voi tuntua aluksi liian isolta jutulta, ja voi olla vaikee mennä juttelemaan ammattiauttajalle. Välttämättä heti ei löydy juuri sitä ihmistä, joka osaa auttaa sua, mutta varmasti loppujen lopuksi avun hakemisesta on sulle vaan apua. Elä pelkää liikaa ottaa yhteyttä esim. terveyskeskukseen. Netissä on myös paljon sivustoja, jonne voi laittaa kysymyksiä, ja joihin ammattilaiset vastaavat. #nuortenlinkki

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

september


Isä, miksi linnut lähtevät taas pois?
Miksi syksyllä puut pudottavat lehtensä,
ja ulkona on niin synkkää ja pimeää?

Mihin aurinko välillä katoaa?
Miksei tähtiä näy joka yö?
Missä muurahaiset talven asustaa?

Isä,
miksi istut niin hiljaa, 
ja kyyneleet valuvat poskiasi pitkin?





teksti on fiktiivinen

lauantai 8. lokakuuta 2016

varjoja


Pelkkää pimeet.
En nää mitään eteen.
Sillalta nään vaan mustan veen.
Varjon minkä siihen teen.
Kyyneleitäni pyyhi en.
Niillä paidan kastelen.
Suljen silmäni tietäen.
En elä enää huomiseen.

Mustan enkelin eilen näin.
Pelkään pimeää, en vettä niin.
Astun kaiteelle tajuten.
Tää ilta onkin viimeinen.

Tajuutko, sun takii teen mun elämästä vaikeen.
Jätän sydämesi kohdalle, mustan tyhjän onkalon.
Et sä mua haluu milloinkaan.
Sen takii ei oo elämää.
Yksin en haluu jäädä milloinkaan.
Kohtaan pahuuden, vaikket ehkä uskokaan.

Mä silmäni suljen niin,
annan vetää mut sinne syvyyksiin.


Pimeetä ympärillä.
Pää pelkkää mustaa täynnä. 
En itke,
 se tekee musta heikon. 
En haluu, et näät mut täällä. 
Kylmässä, yksin jäällä. 
Sä löydät vielä oikeen. 
Ei meit oltu tarkotettu toisille. 
Elä itke mun takii.
Elä itke mun takii.
Tuijotan pimeet aukkoo. 
Päässä heittää, tajuutko. 
Yritin tehä kaiken.
Tein pelkkii virheit, siks pakenin. 
Sulle parempi, ku katoan.

Unoha mut. 
Lupaathan. 
Mä jätin sut. 
Ei ollu muut vaihtoehtoo. 
Tajuutko. 
Et sä ollu tyttö mua varten.
Mä tein kaiken aina väärin.
Sä kärsit siitä viel tänäänkin.
Anna mun mennä.
Anna mun mennä.
Parempi paikka mulle näin..

Pimee kämppä. 
Nojaan tiiliseinään. 
Silmät kiinni. 
Mun päässä huutelee kaks eri ääntä. 
Se toinen huutaa vahvemmin. 
Käskee tehä itsarin. 
Painan terää vasten rannetta. 
Tunnen pelkkää kipua. 
Juoksen ulos ilman takkia. 
Vaik siel on paljon pakkasta. 
Jätän lumeen jäljet veriset. 
Nään silloin eessä enkelin. 
Juoksen lujempaa kuin koskaan.
Pimees liukasta, koska loskaa.
Kiipeen portaat ylös katolle. 
Jätin viestin kotiin, matolle. 
Itkeä mä silloin tahtoisin, 
mut aikaa ei oo sellasiin.
Huudan. Huudan.
Sit mä tipun alas tyhjyyteen. 
Nään katseen mustan enkelin.
Kipua. Kipua.


teksi on fiktiivinen!

maanantai 3. lokakuuta 2016

autiotalo


Halusin käpertyä Elielin syliin. Se huokui lämpöä ja turvaa. Musta tuntu, etten ollut ollut ikinä missään turvallisemmassa paikassa, kuin sen halauksessa. Se rutisti mua pikaisesti. Sanoi, että sillä tulis jälleen kerran mua ikävä, ja sitten se heitti repun olalleen ja nousi muiden inttipoikien kanssa bussiin. Eliel näytti komealta maastonvärisessä puvussa. Mä valehtelisin, jos väittäisin, ettei just sillä hetkellä kyynel vierähtänyt mun poskelta alas. Tuntui käsittämättömältä seistä siinä, ja ajatella, ettei tiennyt milloin seuraavan kerran nähtäisiin, ja missä. Eliel oli luvannut lähteä kavereidensa kanssa seuraavalla vapaallaan mökille vanhojen hyvien aikojen muistoksi. 

   Sellainen se oli. Halusi aina kaikkien parasta ja asetti itsensä vasta läheistensä jälkeen. Mutta ehkä se oli juuri se syy, miksi olin siihen ihastunutkin. Sen tapa kohdella ihmisiä, että jokainen ihminen oli täydellinen juuri sellaisenaan, virheineen ja puutteineen, ja se antoi kaikille mahdollisuuden, vaikka toinen olisi menneisyydessään toiminut jotenkin väärällä tavalla sitä kohtaan. 

   Mutta niitä ihmisiä oli harvassa, koska kaikki pitivät Elielistä. Se välitti, ja myös näytti sen monilla eri tavoilla. Joskus mua pelotti, etten tiennyt miksi se oli ihastunut juuri minuun, kaikista maailman ihmisistä. Mä en ollut hyvä ihminen, enkä erityisen kauniskaan. Olin ollut ujo ja hiljainen. Huomaamaton.

Mutta sitten eräällä välitunnilla se oli bongannut mut koulun nurkalta, ja se oli pysähtynyt ja alkanut juttelemaan mulle. Mä olin ollut niin paniikissa, etten ollut pystynyt vastaamaan sille juuri mitään. Se oli katsonut mua silmiin, eritavalla kuin muut. Musta oli tuntunut siltä, kuin se olisi nähnyt syvemmälle ja ymmärtänyt, etten mä huvikseni istunut siellä, muiden katseilta salassa. 
    Se oli luvannut tulla uudestaan juttelemaan. Mutta sitä toista kertaa ei ollut tullut. Mä olin joutunut kolariin. Olin maannut sairaalassa nukutettuna, ja mun herättyä, mua oltiin alettu kuntouttamaan. Siinä oli mennyt se syksy. Keväällä Eliel oli ollut lukulomalla muiden abien kanssa.

Kesällä se oli tullut mua vastaan kaupassa. Olin luullut sen unohtaneen mut. Hiljaisen tytön, jolla ei ollut ystäviä. Joka ei kelvannut kenellekään. Mutta se olikin pysähtynyt. Tervehtinyt ihan kädestä pitäen. Mun oli tehnyt mieli paeta paikalta, mutta jokin sen ilmeessä oli saanut mut jäämään paikalleni.

Säpsähdin nykyhetkeen. Musta tuntui siltä, kuin olisin ollut eri ihminen. Siitä ujosta ja hiljaisesta tytöstä oli kasvanut rohkea ja avoin nuori nainen, joka oli löytänyt elämälleen suunnan. Jolla oli tavoitteet korkealla, mutta joka ei vaatinut itseltään enää liikoja. Vuosi oli kasvattanut ihmisenä, ja mun monet haaveet olivat toteutuneet. Se kaikki tuntui ihmeelliseltä ja uskomattomalta. Hymyilin kyyneleet silmissäni. Kyllä elämä otti, mutta se myös antoi moninkertaisesti takaisin.


teksti on fiktiivinen!