Ruusujen enkeli

Sua vastaan kävelee tyttö, jonka ilme on kova. Se ei hymyile sulle. Ei tervehdi. Sä ajattelet sen olevan ylimielinen. Se sama tyttö kääntyy risteyksestä tyhjälle kadulle. Päästää naamion valahtamaan kasvoiltaan. Kyyneleet kastelee sen paidan. Sitä sattuu niin paljon.

Kaverit ajattelee, että sillä on hyvä itsetunto. Se painiskelee päivästä toiseen oman ulkonäkönsä ja puhumisiensa takia. Se tuntee alemmuuden tunnetta. Sillä on paska olo ja koulussa sitä ahdistaa. Aamulla valitut vaatteet ei tunnukaan enää koulussa hyviltä. Se ei tiedä mitä tehdä tulevaisuudessa. Se tuntee itsensä epäonnistujaksi, kun missään ei tunnu hyvältä. Koti ahdistaa. Koulu ahdistaa. Sitä väsyttää, muttei se vaan saa olla, ja nukkua. Nukkua sitä väsymystä pois.

Se herää aamulla. Torkuttaa kerran ja raahautuu sitten aamupalalle. Sitä ahdistaa. Uusi aamu, uusi päivä. Kun se ei enää osaa luottaa mihinkään tai keneenkään. Se ei pysty luottamaan edes omiin ystäviinsä. Sillä on hylkäämisen pelko. Niin moni on hylännyt sen. Ehkä mää oon vaan niin paska, se ajattelee, vaikka tietää hyvin itsekin, ettei asiat mene niin. Se tietää, ettei vika ole siinä. Mutta missä se on, jos ei hänessä itsessään.

Se itkee väsymykselle. Itkee itselleen, ja elämäntilanteelleen. Se itkee yksin omassa huoneessaan, jossa olo on irtonainen. Siitä tuntuu, ettei se kuulu sinnekään. Se itkee pimeässä. Itkee mielikuvituksen tuottamille asioille. Itkee itselleen. Se pelkää, ettei osaisi joskus enää hallita itseään. Se pelkää pimeää ja yksin olemista. Pelkää ikkunoita, joiden edessä ei ole verhoja.

Se ei osaa, eikä pysty kertomaan kellekään. Kukaan ei ymmärrä. Ei tarpeeksi. Se ei luota edes ammattiauttajiin, vaikka haaveilee itse joskus olevansa sellainen. Se antaa elämän mennä eteenpäin. Toi tulevaisuus sitten tullessaan mitä tahansa.


teksti on fiktiivinen