masennus, ehkä?

Masennus muutti mua. Muutuin koko ajan vain huonompaan ja huonompaan suuntaan. Mä suutuin tosi herkästi. Jos joku asia ei mennyt niinku mä olisin sen halunnut menevän, syytin ittee aina kaikesta. Ennen rakastin piirtämistä, mutta yhtäkkiä aloin vihaamaan sitä. En kestänyt, että epäonnistuin jossain. Muutuin tosi hajamieliseksi. Jos äiti tai isä pyysi mua laittamaan tiskit tai viemään pyykit ulos kuivumaan, saatoin sanoa, et luen vaan tän sivun, tai teen ihan kohta, mutta lopulta kuitenkin vaan unohdin sen. Unohtelin tosi paljo asioita. En muistanut millon olin viimeksi syönyt, tai oliko koulusta tullut läksyä. Saatoin unohtaa, että seuraavana päivänä oli englannin sanakoe, tai että mun piti täyttää joku lappu opettajalle. Ehkä mun pää oli vaan niin täynnä, et sieltä oli pakko hävittää jotain. Välillä tuntu, niinku ois seilannu aalloilla myrskyisenä yönä. Päivät meni niin sumussa, että kun elin tiistaita, olikin jo torstai.

Kuuntelin aina katkerana niitä, jotka kerto niitten unelmia. Muistan, ku yhellä äidinkielen tunnilla opettaja käski meidän kertoo kaks suurinta unelmaa tai haavetta. Kun tuli mun vuoro, en keksinyt mitään. Mulla ei ollu tulevaisuutta, tai sitten mä en vaan nähnyt sitä. Tuntu liian pelottavalta ajatella, et millaista oma elämä vois olla kymmenen vuoden päästä.

     

Jossain vaihees harrastuksissa käyminen alko tuntumaan liian raskaalta. Yksitellen mä lopetin niitä. Vain muutamat jäi. Ne, joista en kehdannut vanhempien maksamisen takia jäädä pois. Tuli hirveen surkee ja epäonnistunut olo. Harrastusten jättäminen pois tuntu jotenki kaiken lopulta. Tuli sellanen olo, et en mä pystynyt tähänkään, mutta silti loppujen lopuks tuli vaan helpotus.

Aloin näkee itteni heikkona ja huonona. Näin muut tosi vahvoina ja onnellisina ihmisinä. Vertailin aina ittee muihin. Näytti, että muilla meni aina paremmin, ku mulla. Facebook kuvista loisti hymy. Oli seurustelevien parien kuvia. Oli sisarusten kanssa otettuja kuvia. Mun profiilikuvassa hymyilin. Hymyilin epäaitoa hymyä. Sellasta, jonka olin vaan tottunu vetämään kasvoille sillon, ku en halunnu et kukaan näkee mun sisälle.  

Silloisten kavereiden kans meni välit. En vaan enää jaksanut kysellä kuulumisia. Kotona tuntu, et vanhemmat halus mulla menevän huonosti. Tuntu, et ne ei koskaan sanonu mitään hyvää. Aina olin se laiska. Se, joka ei jaksanu tehä koskaan mitään. Se, joka yritti päästä mahdollisimman vähällä. Joskus, kun ei ahistanu, eikä tullut paha olo, siivosin keittiön tai olohuoneen. Keksin jotain juttuja, mistä vanhemmat yllättyis tai ilahtuis. Tuntu, et ne ei koskaan ees huomannu niitä juttuja. Koskaan ei tullut yhtäkään kiitoksen sanaa. Ei sitä vaan voinu sanoa, et siivouspäivinä tuli niin voimaton olo.  

Semmonen pahan olon ja ahdistuksen sekoitus. Ei sitä voinu selittää, että hampaitten pesu tai suihkussa käyminen tuntu päivän saavutuksilta. Tuli sellanen olo, niinku ne ois halunnu lytätä mun itsetuntoo, mutta ei sitä kyllä kovin paljoo alemmas ois voinu ees saada, niin syvällä se jo oli.

teksti on fiktiivinen

Moni ihminen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä masennukseen. Jos sun mieliala alkaa olemaan pitkään alhaalla ja elämä tuntuu menettäneen merkitysen, hae apua. Avun hakeminen voi tuntua aluksi liian isolta jutulta, ja voi olla vaikee mennä juttelemaan ammattiauttajalle. Välttämättä heti ei löydy juuri sitä ihmistä, joka osaa auttaa sua, mutta varmasti loppujen lopuksi avun hakemisesta on sulle vaan apua. Elä pelkää liikaa ottaa yhteyttä esim. terveyskeskukseen. Netissä on myös paljon sivustoja, jonne voi laittaa kysymyksiä, ja joihin ammattilaiset vastaavat. #nuortenlinkki