autiotalo

Halusin käpertyä Elielin syliin. Se huokui lämpöä ja turvaa. Musta tuntu, etten ollut ollut ikinä missään turvallisemmassa paikassa, kuin sen halauksessa. Se rutisti mua pikaisesti. Sanoi, että sillä tulis jälleen kerran mua ikävä, ja sitten se heitti repun olalleen ja nousi muiden inttipoikien kanssa bussiin. Eliel näytti komealta maastonvärisessä puvussa. Mä valehtelisin, jos väittäisin, ettei just sillä hetkellä kyynel vierähtänyt mun poskelta alas. Tuntui käsittämättömältä seistä siinä, ja ajatella, ettei tiennyt milloin seuraavan kerran nähtäisiin, ja missä. Eliel oli luvannut lähteä kavereidensa kanssa seuraavalla vapaallaan mökille vanhojen hyvien aikojen muistoksi. 

   Sellainen se oli. Halusi aina kaikkien parasta ja asetti itsensä vasta läheistensä jälkeen. Mutta ehkä se oli juuri se syy, miksi olin siihen ihastunutkin. Sen tapa kohdella ihmisiä, että jokainen ihminen oli täydellinen juuri sellaisenaan, virheineen ja puutteineen, ja se antoi kaikille mahdollisuuden, vaikka toinen olisi menneisyydessään toiminut jotenkin väärällä tavalla sitä kohtaan. 

   Mutta niitä ihmisiä oli harvassa, koska kaikki pitivät Elielistä. Se välitti, ja myös näytti sen monilla eri tavoilla. Joskus mua pelotti, etten tiennyt miksi se oli ihastunut juuri minuun, kaikista maailman ihmisistä. Mä en ollut hyvä ihminen, enkä erityisen kauniskaan. Olin ollut ujo ja hiljainen. Huomaamaton.

Mutta sitten eräällä välitunnilla se oli bongannut mut koulun nurkalta, ja se oli pysähtynyt ja alkanut juttelemaan mulle. Mä olin ollut niin paniikissa, etten ollut pystynyt vastaamaan sille juuri mitään. Se oli katsonut mua silmiin, eritavalla kuin muut. Musta oli tuntunut siltä, kuin se olisi nähnyt syvemmälle ja ymmärtänyt, etten mä huvikseni istunut siellä, muiden katseilta salassa. 

    Se oli luvannut tulla uudestaan juttelemaan. Mutta sitä toista kertaa ei ollut tullut. Mä olin joutunut kolariin. Olin maannut sairaalassa nukutettuna, ja mun herättyä, mua oltiin alettu kuntouttamaan. Siinä oli mennyt se syksy. Keväällä Eliel oli ollut lukulomalla muiden abien kanssa.

Kesällä se oli tullut mua vastaan kaupassa. Olin luullut sen unohtaneen mut. Hiljaisen tytön, jolla ei ollut ystäviä. Joka ei kelvannut kenellekään. Mutta se olikin pysähtynyt. Tervehtinyt ihan kädestä pitäen. Mun oli tehnyt mieli paeta paikalta, mutta jokin sen ilmeessä oli saanut mut jäämään paikalleni.

Säpsähdin nykyhetkeen. Musta tuntui siltä, kuin olisin ollut eri ihminen. Siitä ujosta ja hiljaisesta tytöstä oli kasvanut rohkea ja avoin nuori nainen, joka oli löytänyt elämälleen suunnan. Jolla oli tavoitteet korkealla, mutta joka ei vaatinut itseltään enää liikoja. Vuosi oli kasvattanut ihmisenä, ja mun monet haaveet olivat toteutuneet. Se kaikki tuntui ihmeelliseltä ja uskomattomalta. Hymyilin kyyneleet silmissäni. Kyllä elämä otti, mutta se myös antoi moninkertaisesti takaisin.

teksti on fiktiivinen!