keskiviikko 30. syyskuuta 2015

jotain turhaa


Istun aulan penkillä. Katse on suunnattuna lattiaan. Ihmisiä menee ohi, joku istuu jopa viereenkin. Kukaan ei kuitenkaan kysy -Miten menee? Kasvoillani ei näy aamuisesta hymystä jälkeäkään. Jos joku uskaltaisi katsoa silmiin, saattaisi hän jopa nähdä niissä sen mustan kuilun, joka on tällä hetkellä elämääni. Paha olo myllää sisällä voimakkaana. Ehkä voimakkaampana kuin ennen. Nousen ylös ja ryntään portaat alas vessoille. Lukitsen yhden vessankopeista ja istun sen kannelle. Silmistä valuvat kyyneleet. Ei tässä näin pitänyt mennä.

-Älä pelkää, että paljastat itsesi. Pelkää ennemminkin sitä, etteivät muut sinua löydä.


Sanat vyöryivät kuin tulvana suustani. Ei ollut mitään, mikä olisi pidellyt niitä kaikkia asioita enää sisälläni. Lopulta tuli vain helpotus. Onneksi edes joku oli huomannut mielialani.




maanantai 28. syyskuuta 2015

millään ei ole mitään väliä


Rasmus käveli pois luotani vilkaisematta kertaakaan taakseen. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä. Anella, että hän jäisi, mutta jalkani pysyvät liikkumattomina. Kyynelten juovat kastelivat poskeni. Silmissäni sumeni, mutta en jaksanut välittää. Sitä tunteiden myrskyä, jota kävin sisälläni, ei voinut sanoin selittää. Kuin jokin olisi yrittänyt repiä sydäntäni irti. Kuin palanen sydämestäni olisi lähtenyt Rasmuksen mukana, vaikka niin se lopulta taisi lähteäkin. Nousin autoon tärisevin jaloin. Käynnistin sen, mutta istuin monta minuuttia paikallani tekemättä mitään. Tuijotin vain tummia pilviä, jotka vyöryivät metsän takaa suoraan kohti sitä tietä, jolla olin. Sade huuhteli kaiken mennessään. Katselin, kuinka se piiskasi ikkunanlaseja, ja sai tiellä olevat kuopat täyttymään vedellä.



Ilta mateli hitaasti eteenpäin. Äiti istui keinutuolissa ja luki kirjastosta lainaamaansa kirjaa. -Sieluni kyyneleet. Siltä minusta tuntui juuri sillä hetkellä. Kyllä äiti oli lohduttanut. Sanonut, että lapsi rakas itke vain, kyllä se helpottaa. Oli se auttanutkin. Lopulta kyyneleet kuivuivat poskilleni. Tuli vain pelkkä tyhjyyden tunne. Ontto olo valtasi mielen. Jäljellä ei ollut enää mitään. Kuin horroksessa leikkasin juustoa leivän päälle, ja siinä samalla viilsin vahingossa haavan käteeni. En edes tuntenut kipua. Olin aivan turta. Ympärillä oleva maailma menetti merkityksensä. Millään ei enää ollut väliä.


Teksti on fiktiivinen!

lauantai 26. syyskuuta 2015

Perfektionisti


Sekö mää olin? Sellanen ihminen, joka tavoitteli täydellisyyttä. Eikö mun elämässä muka ollut jo tarpeeksi hyvää. Ei varmaan sitten ollut, jos mä joka päivä ja melkein joka ilta mietin sitä, että miks mä en vielä seurustellu. Olinhan mä jo sentään kaheksantoista. Monet mun kaverit suunnitteli jo ens kesäksi häitä. Jotenki se kaikki hääfiilistely satutti vaan niin paljo.


Jos mä oisin ollu tarpeeksi fiksu, oisin miettiny, et mitä kaikkee hyvää mun elämässä oli jo. Ystävät, perhe, se, että sain käydä koulussa, hyvä ruoka, puhdas vesi, terveys. Kaikkee, mitä monillakaan maapallon ihmisillä ei ollut. Pitäis vaan osata ottaa ittiään niskasta kiinni. Tajuta ettei mun tarvis olla niin täydellinen.

Kyllähän mäkin tein virheitä. Joskus jopa opin kantapään kautta, mutta se opetti. Se teki mulle vaan pelkkää hyvää. Vaikka aluks joku asia saatto tuntua vaikeelta, tai joku asia hävetti, niin niistä kyllä pääsi yli. Ei tarvinnu jäähä murehtimaan niitä.

On mun elämä ihan tarpeeksi hyvää. Vaikkei täydellistä mulle, niin kuitenkin yhelle muulle.

Teksti on fiktiivinen!


torstai 24. syyskuuta 2015

Ystävyyden kipinä



Istun kadulla ja nojaan tiilitalon seinään. Mun poskilla valuu kyyneliä. Kasvoilta näkyy suru. Tekis mieli vaan paiskata kamat pitkin katuu, ja häippästä sitten. Tekis mieli ettii maasta kiviä ja heittää niillä jonkun rakennuksen ikkunoihin. Ehkä ihmiset sitten tajuis, että muhun sattuu. Sattuu niin paljon, et se musta möykky repii mua sisältä.Tuhoo kaiken hyvän matkallaan.

Yks päivä mun ystävä tuli vierelle. Se jutteli ja kyseli kaikkee. Vastasin parhaani mukaan. Se halas mua ja itkettiin molemmat. Jotenki ne kaikki sanat vaan purkautu ulos mun suusta. Ehkä siks, että jotenki mun sisin tiesi, ettei mitään kannata jättää kertomatta. Ihan ku joku ois räjäyttäny ilmapallon mun sisällä. Oli helpompi hengittää. Oli jotenki niin paljo vapautuneempi olo kuin ennen. Se ystävyyden kipinä oli noussu pinnalle. Ihan kuin yks tähdistäkin olis tuikkinu taivaalla kirkkaammin, ku ennen.

Teksti on fiktiivinen!


tiistai 22. syyskuuta 2015

Aina ei kasvoilla paista hymy


Sataa vettä. Pisarat kimpoilevat peltikatosta. Makaan hiljaa sängyllä. Olen painanut silmäni kiinni. Sulkenut korvani ääniltä. Haluan vain olla yksin.. yksin.. yksin.. Päätä jomottaa. Sitä oli alkanut särkemään jo aamun ensimmäisillä tunneilla.

"Opisto on elämänkoulu."

"Ei välivuosi, vaan valovuosi."

Nuo lauseet olen kuullut monta kertaa. Vuosi, jonka pitäisi opettaa niin paljon. Vuosi, jonka pitäisi antaa paljon.


Opistolaisia seisoo ruokalan oven edessä. Muutaman minuutin päästä joku tiskareista tulee avaamaan oven ja nuoret ryntäävät sisään. Minä kävelen hitaasti. Ehkä liiankin, koska muutama ohittaa minut sanomatta sanaakaan. Joku tulee vierelle. Kävelee samoin hitain askelin. Kysyy hiljaa -Miten menee? Ihan hyvin, vastaan, ja otan tarjottimen pinosta.

Istun tyhjään pöytään. Syön ja mielessä pyörivät monet ajatukset. Penkki liikahtaa vieressäni. Joku istuutuu ja hetken kuluttua kuuluu kysysys -Miten menee? -Siinä kai se, vastaan ja jatkan syömistä, ettei minun tarvitse vastata.


Illalla istun joidenkin opistolaisten solussa. Istun hiljaa ja kuuntelen muiden juttelua. Joku kertoo hauskoja juttuja. Hymyilyttää, ja lopulta nauran. On jotenkin vapautunut olo. Yhtäkkiä se huono fiilis vain kaikkosi pois. Päivästä jää hyvä fiilis ja lopulta muutaman tunnin juttelun jälkeen lähden kävelemään rantatietä omalle kämpälle. Jospa jokainen päivä saisi päättyä yhtä hyvin. Jospa jokaisena iltana voisi mennä iloisena ja onnellisena nukkumaan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Opistolla syyskuussa


Ensimmäisellä viikolla oli solujen välinen ongintakilpailu. Viime viikolla oltiin yhen yön reissu Soppanassa. Vaellettiin n.10 kilsaa. Oli rento vaeltaa, kun ei tarvinnut kantaa kuin pikkureppua, jossa oli eväät ja kamera. Yhteishenki parani ainakin omasta mielestä tuolla reissulla. Opiston arki alkaa pikkuhiljaa selkiintymään. Viikonloppuna on vanhempien kurssi, jolloin ollaan täällä meidän opistolaisten vanhempien kanssa. Luvassa on ainakin yhteisiä keskusteluhetkiä, paneeli ja lenttisturnaus. 


Viikonloppuna en mennyt kotiin, vaan ystävän luokse. Kävimme kuvailemassa ja käytiin yks ilta mutka Tapiskallakin. Maanantai ilta meni purkaessa kamat ja oltiin kylässä yhdessä solussa. Siellä oli kivan paljo porukkaa ja tuli taas juteltua ja kuunneltua puheen sorinaa. Tiistai oli ihan perus koulupäivä. Neljä tuntia viestinnän perusopetusta, kaks tuntia liikuntaa ja kolme tuntia kässää. Rento päivä. Koulun jälkeen mentiin muutaman opistolaisen kanssa atk-luokan koneille katsomaan opistoviikkojen kuvasaldoa ja nauramaan hauskoille ilmeille. 


Pikkuhiljaa alkaa vasta tajuamaan, että tämä on todella opisto. Tällaista on opistoelämä ja kämppäelämä. Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin ja kokenut jo paljon kaikenlaista. Loppuun laitan vielä muita kuvia opistolta.























perjantai 18. syyskuuta 2015

Oispa joku..


Näin miten äidin silmistä näkyi surua, ehkä jopa tuskaakin. Ei se ollut normaalia nuoren tytön elämää, että illat meni omassa huoneessa maalatessa, lukiessa kirjoja tai kirjoittaessa päiväkirjaa, tai ainakaan sen ei olisi pitänyt olla. Joskus äiti oli kysynyt miksi en kulkenut oman ikäisten kanssa kylillä tai kulkenut kavereiden kotona. Olin vastannut vain, että ei kiinnostanut. Olisi satuttanut liikaa sanoa -Ei mulla oo yhtään ystävää. Isä taas oli ollut pitkään huonossa kunnossa. Ei se ollut enää pitkiin aikoihin jaksanut keskittyä muuhun, kuin omaan jaksamiseen. Minä taas en ollut sitä ihmistyyppiä, joka olisi mennyt itse kertomaan. Välit vanhempiin olivat viilentyneet vuosien mittaan, melkein huomaamattomasti.


Ois vaan niin helppo muuttua takas siksi samaksi ihmiseksi, joka olin ennen. Tekis mieli olla taas se hiljainen ja omissa maailmoissa elävä tyttö. Haluaisin piilottaa oman itseni jonnekin niin syvälle sisinpääni, että se ei tulisi helposti takaisin. Miks oon aina se, jolla ei oo sitä parasta ystävää. Sellasta, jolle voisin kertoa ihan mitä vain. No onhan mulla yks, mutta mää pelkään kertoo aina niitä huonoja asioita. Musta vaan tuntuu, että se ei jaksa kuunnella. Oiski joku ystävä tai vaikka joku poika, joka ois enemmän ku ystävä.

Teksti on fiktiivinen! Kuvia on tullut räpsittyä taas tosi paljon, joten laitoin tähän loppuun niitä.








keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Syksyisissä tunnelmissa


Aamulla heräsin herätyskellon ääneen ja katsoin ikkunasta ulos. Pihlajapuun lehdet olivat punertuneet ruskan väreihin. Ulkona oli usvainen ja syksyinen tunnelma. Kävelin märkää pihalaatoitusta pitkin opistorakennukselle. Väsytti, mutta kuitenkin ajatus koulusta ja opistoystävistä tsemppasi aloittamaan päivän iloisella mielellä. Unohdin kiirehtiessäni katsoa lukujärjestystä ja aamupalan jälkeen en tiennyt, mitä minulla olisi. Lopulta päädyin oikeaan luokkaan ja oikealle tunnille.


Ensimmäinen kuorotunti opistolla jäi mieleen mahtavan yhteishengen ja laulusta syntyvän ilon tunteen vuoksi. Harjoittelimme kahta eri laulua ja toista jopa neliäänisesti. Esitämme ne kuoron kanssa vanhemmille, jotka tulevat lauantaina opistolle. Fiilis on tällä hetkellä huikea. Opisto on oikea paikka juuri minulle. Sain vuoden lisää aikaa miettiä, mitä tekisin tulevaisuudessa. Kuorossa lauletun laulun sanat jäivät mieleen. Ne ovat kauniit ja herkät.

Hiljaisuutta, Vapahtaja,
minä kaipaan elämään.
Sielussani aallot lyövät
usein aivan yli pään.

Hiljaisuutta, rauhaa etsin,
tunnen usein ikävää.
Mistä löydän lepopaikan,
missä sielu levähtää?

Niin kuin lintu taivaan sineen
lentää siivin riemukkain,
nousee ruumis mullan alta
aamuun ikisunnuntain.


tiistai 15. syyskuuta 2015

pieniä, mutta niin suuria asioita


Tunteita.
Muutama pieni hymy.
Pieniä vesipisaroita, kyyneliä.
Vaikeita hetkiä.
Epäonnistumisia.

Luottamusta.
Onnellisuutta.
Ystäviä ja hetkiä.
Muistoja.
Elämän rikkaimpia asioita.


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Isä


Huone oli täynnä savua. Suvi peitti kasvojaan käsillään ja liikkui tuskastuttavan hitaasti eteenpäin. -Isä, missä sää oot? hän huusi savuun. Ei kuulunut ääntäkään. Suvi jatkoi etsimistä. Silmiä kirveli jo. Oli vaikea hengittää. Hän näki oven ja yritti saada sen auki, mutta ovi oli jotenkin jumissa. Suvi otti muutaman askeleen taaksepäin ja paiskaantui sitten ovea vasten koko painollaan. Savu oli niin tiheää, että hän ei nähnyt eteensä. Suvi kompuroi muutaman kerran ennenkuin pääsi ikkunan luo. Hän sulki sen ja kääntyi sitten katsomaan ympärilleen. Isä makasi velttona lattialla. Suvi kumartui alas. Painoi kätensä isänsä sydämen kohdalle. Se ei enää lyönyt. Isän silmät olivat elottomat. -Eiiiiii! Tää ei oo mahollista. Isä sää oot vielä elossa. Suvin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän huusi tyhjässä huoneessa suruaan, sitä tuskaa, mitä näky hänessä aiheutti.


Suvi heräsi säpsähtäen. Hänen tyynynsä oli kastunut märäksi. Silmät olivat vieläkin kyyneleiset.
-Isä?
Ei kuulunut vastausta. Hän räpsytteli silmiään. Tajusi, että isä ei ollut ollut pitkään aikaan enää täällä.
     Kylmä vesi virtasi pitkin hänen kasvojaan. Kyyneleet sekoittuivat veden sekaan. Uni oli ollut niin todellinen. Niin pelottava. Hän pystyi yhä tuntemaan sen savun ympärilleen. Hiljaisuuden, jonka olivat rikkoneet vain hänen huutonsa. Isä oli poissa. Oli ollut jo kauan. Uni oli vain palauttanut isän hänen mieleensä pitkästä aikaa. Liian pitkästä. Miten jonkun niin tärkeän ihmisen oli pystynyt unohtamaan. Miten pöydällä oleva kuvakaan ei ollut muka tuonut isää hänen mieleensä.

Teksti on fiktiivinen!



perjantai 11. syyskuuta 2015

kukkapelto


Turha mun on ees haaveilla susta. Sää oot unelma, joka ei voi koskaan toteutua. Oot liian täydellinen 

mulle. Niin vahva, viisas ja komea. Mää oon heikko, tyhmä ja ruma. En ansaitse sun kaltaista 

ihmistä. Joskus mulla on sellanen kuvitelma ja tunne, että ehkä sittenkin sää välität musta, mutta 

toisinaan tuntuu siltä, kuin sää vihaisit mua, tai ainakin välttelisit. Susta ei ota selvää, mutta mua sää 

luet kuin avointa kirjaa. Tiiät musta melkein kaiken, mutta mää en tiiä susta juuri mitään.. Pitäis 

pystyä unohtamaan.. mutta en pysty.


Iltahämärissä se ajatus tuli. -Mitä jos se vuoden kestänyt ihastus olikin ohi. 
Hän makasi peiton alla. Pyyhekosteat hiukset olivat tyynyllä. Moneen viikkoon ei enää ollut tullut 

niitä ikävän puuskia, ei niitä surullisia hetkiä, kun tajusi yhä uudelleen ja uudelleen, että tästä ei ehkä 

tule koskaan mitään. -Ymmärrän miltä susta tuntuu, koska mulla on ollu sama tilanne. Oliko se 

muuttanut kaiken. Se yksi lause siltä ihmiseltä, josta ajatteli välittävänsä. Oliko se ihastus hiipunut, 

koska oli saanut tietää varmasti, ettei toinen välittänyt tippaakaan enempää kuin ystävästä. Oliko?


Teksti on fiktiivinen!


keskiviikko 9. syyskuuta 2015

moi mä oon Mattis



Opistoa on mennyt kaks viikkoa. Maanantaina oli pysäyttävää, kun mentiin opistolaisten kanssa keräämään tienvarsilta roskia. Niitä oli järkyttävät määrät. Pysäytti myös kuvat Syyriasta, ja lapsista, jotka olivat kuolleet tulituksissa. Rakennuksia oli sortunut ja kadut olivat tyhjät ja ankeat.



Elämässä on paljon pysäyttäviä hetkiä. Minunkin kuusitoistavuotta kestäneeseen elämään niitä on mahtunut monia. Läheisten kuolema, onnettomuudet yms. Monet kuvatkin ovat olleet pysäyttäviä. Ne saavat ajattelemaan, että miten olisin voinut tehdä toisin, miten voisin auttaa, miten voisin vaikuttaa. Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa. Kuolemaa ei voi estää, vaikka kuinka haluaisi. Se on ihmisen elämässä yhtä oleellinen asia, kuin syntymä. Et ole pystynyt vaikuttamaan siihen, että synnyitkö vai et.



Mielialat on vaihellu laidasta laitaan. Toisina hetkenä olen halunnut olla yksin ja taas toisina hetkinä olen hymyillyt täysillä ja ollut muiden mukana pelaamassa tai juttelemassa. Ei koko ajan vain jaksa sitä sosiaalista elämää, vaikka ei se kyllä ole vielä ollut mikään suuri syy mihinkään. Toisina päivinä on väsyttänyt niin paljon, että pidemmillä tauoilla on pitänyt mennä ottamaan päiväunet. Pitäis muistaa nukkua tarpeeksi, että jaksais paremmin.

maanantai 7. syyskuuta 2015

#sunset


Istun möljän päässä ja katselen vedestä peilikuvaani. Poskilla virtaavat kyyneleet. Kasvoilla loistaa hymy. Itken ilosta.


Ei ole helppoa aina. 
Kätesi syliini paina. 
Joskus päivä niin vaikea on.
Tuntuu, että melkein on loputon. 
Elä luovuta, vaikka se helpointa ois.
Joskus ne hetket lentääpi pois. 


Silmissä pelkkää mustaa. Huulilla ei hymynhäivettäkään. Tunteita ei näy ulospäin, vaikka sisällä niitä on muillekin jakaa. Joskus tuntuu, että kaikki kasaantuu saman ihmisen päälle. Joskus päivä tuntuu loputtomalta. Haluais vaan painua peiton alle ja nukahtaa. Nukkua siihen asti, että sais herätä uuteen aamuun. Sellaseen aamuun, joka ois hyvä.


Aurinko laski hiljalleen. 
Kuu jo nousi verkalleen.
Jossain joku yksinäinen.
Aika moni erilainen.
Hiljaisuutta pelkää.
Silittää toisen selkää.

Auta ystävää, että ei niin vaikeaa.
Ois matka kaikkein pisinkään.
Hymyile usein. Naura usein.
Itke, jos siltä joskus tuntuu.
Näytä sun tunteet, elä peittele niitä.
Voin melkein luvata, että se helpottaa.


Vesi syöksyy valtavina aaltoina rantakiville. Aurinko laskee hiljalleen horisontin taakse. Päivä on ollut kaunis ja ikimuistoinen. Niin erityinen, niin erilainen. Jospa jokainen päivä jäis muistoihin. Jospa jokainen päivä päättyis onnellisesti, että ei tarvis mennä nukkumaan surullisena. Jospa jokaista päivää osais arvostaa yhtä paljon.